— Vallan peijakkaasti! huudahti herra Adolfsson empimättä.
— Hyvä, minä otan sanoistanne vaarin, jatkoi Johnnie. — No, herra Adolfsson, jos minä nyt sanon teille, että olen todellakin saanut käsiini tuollaisen ihastuttavan pienen lihamyllyn ja että se makailee tuutilullussaan tuolla vaatekammiossa — mitä siitä arvelette?
Herra Adolfsson laski sikarin kädestään.
— Onko se totta? hän sanoi ja näytti aikovan nousta.
— Seis ja kiinni, un moment! Todetaanpas muutamia asioita, ennenkuin mennään eteenpäin. Nyt olemme lähes kaksi viikkoa toimineet yhdessä jokseenkin hyvällä menestyksellä, eikö totta, herra Adolfsson?
Nuori mies nyökkäsi.
— Olemme saaneet koko paljon teidän kauttanne.
— Kaksikolmatta kukkaskeppiä, neljäkolmatta nuuskarasiaa ja kosolti rautapillereitä. Kaikki mitä parhaassa kunnossa, täsmälleen ja sopuhintaan, eikö totta? Vai oletteko saanut muualta parempia ja huokeampia tavaroita?
Herra Adolfsson istui jotenkin ymmällä.
— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Hinnat vaihtelevat kovasti, toiset tavarat saadaan lahjaksi, toisista on maksettava paljon. Teidän ovat olleet oikeastaan kalleimpien joukossa — niin, hyväinen aika, lisäsi hän nopeasti, peläten mahdollisesti loukanneensa toista, — älkää panko pahaksenne, rahathan ovat sivuseikka.