Johnnie Claësson oli vaiti ja puhalteli savurenkaita. Hän nojautui takakenoon tuolissaan.
— Oletteko itse varakas? hän kysäisi äkkiä. — Rikkaan papan poika?
Nyt Kurt punastuu, ajatteli Manja. Hän pani merkille, että nuorukaisen ohimossa oleva pieni kesakko hävisi näkyvistä aina kun hän punastui tuolla lailla, ja Manja huomasi myös, että hänen korvalehtensä oli pienten lystikkäiden valkoisten utukarvojen peittämä. Sitä hän ei ollut aikaisemmin keksinyt.
— En, vastasi nuori mies, — minä en ole varakas. Päinvastoin, jos tietää tahdotte, mutta en ymmärrä —
— Niin, anteeksi vain, sanoi Johnnie Claësson tyynesti, — mutta teillä on sellainen tapa puhua rahoista — "Rahat eivät mitään merkitse", "Rahat ovat sivuseikka". Ilmaa, höylänlastuja, hiekkaa, mitä? On tietysti onnellista, kun ihmisellä on sellainen luonto tai sellainen kyky tai miksi tahdotte sitä sanoa. Mutta minulla sitä ei ole.
— En ymmärrä mitä te oikeastaan tarkoitatte tällä —
— lorulla, jatkoi Johnnie Claësson häiriintymättä. — Niin, nähkääs, kun viime kerralla oli kysymys pienen lihamyllyn hankkimisesta sille Kirkkonummen isolle huonekunnalle, niin arvioimme hinnan viideksi tai kuudeksi tuhanneksi, mahdollisesti hiukan kalliimmaksi. Se oli kuitenkin aivan väärä laskelma — ihminen on välisti naiivi ja herkkäuskoinen. Niinkuin jo sanoin teille, sellainen kapine on nyt vaatekammiossani, mutta se on käynyt minulle kalliiksi. Jopa voisin sanoa, että se on hyvin kallis kapine, ellen olisi vast'ikään kuullut teiltä itseltänne, että rahat eivät merkitse mitään tässä yrityksessä.
— Paljoonko se nousi? kysyi nuori mies innokkaasti.
— Paljoonko se nousi —, kertasi Johnnie Claësson heittäen toisen jalkansa toisen päälle. — Paljonko se maksaa, tarkoitatte. Niin, se maksaa neljäkymmentä tuhatta.
Manjan rannerengas kilahti sohvanselustaan, hän oli muuttanut asentoaan.