— Riskiä! keskeytti herra Adolfsson kiivaasti, — teidän riskinne on pienempi kuin kenenkään toisen. Tehän olette naulannut oveenne todistuksen, että olette ulkomaan alamainen. Se on mainio suoja.
— Aivan, sanoi Johnnie, — mutta se on minun onnenpotkuni, minun pikku etuni, eikä minua liene siitä rangaistava.
— Ja vaiva, jatkoi nuori mies samalla äänellä, — mitä te oikeastaan olette tehnyt? Ette ole ikinä kantanut edes yhtä kiväärinpatruunaa tänne tai täältä, sen olemme minä ja ystäväni tehneet. — Hän keskeytti puheensa ja katsahti Manjaan rukoilevan anteeksipyytävästi. — Niin, jatkoi hän, — se on totta, rouvanne —
— Rouvani, niin, puuttui Johnnie Claësson puheeseen, — siinä on toinen onnenpotkuni, toinen etuni. Monellako luulette olevan käytettävänään henkilöä, joka osaa puhua venäjää, joka tahtoo ja uskaltaa mennä valepuvussa noihin ryssäin kasarmeihin asioimaan solttujen kanssa. Se ei ole mitään ruusuilla tanssimista, tiedättekös, kysykää vain pikku rouvalta.
— Se on — se on kamalaa, sanoi Manja. Hänen kätensä pusersivat pientä hämähäkinseittiä, joka oli olevinaan nenäliina.
— Siinä kuulette. Yksityiskohtia — piru kuinka iljettäviä yksityiskohtia — olette kai saanut tietää tai saatte vastedes, jahka herrasväki on taas ulkona serkuttelemassa, haha.
Manjan silmät puhuivat. Nyt minä sen tiedän — ne sanoivat nuorelle miehelle — sinun tähtesi olen kestänyt päivästä päivään, sinun tähtesi, vain sinun tähtesi…
Mutta tämä nuori mies kuului niihin moniin, jotka ovat kuuroja julkilausumattomille asioille. Hän valmistautui nähtävästi ratkaisuun.
— Herra Claësson, sanoi hän vakavasti, — hinta on mahdoton. En voi saada kädenkäänteessä kokoon niin paljon rahoja, ja meillä on sitäpaitsi joukko muita menoja. Mutta kuularuisku tarvitaan aivan heti. Muutaman päivän päästä se voi olla liian myöhäistä, ei kukaan tiedä, milloin punaiset keksivät ryhtyä hyökkäykseen. Ajatelkaahan, sinne on kokoontunut viisi- tai kuusisataa henkeä, koko läntisen Uudenmaan parhaat miehet ja monta kelpo poikaa täältä kaupungista. Ettekö ymmärrä, että heidät voidaan teurastaa viimeiseen mieheen, ellei heillä ole kunnollisia aseita millä puolustautua.
— Ymmärrän mainiosti, vastasi Johnnie Claësson verkalleen, — ja oletan että muutkin normaali-ihmiset sen käsittävät. Esimerkiksi niitten poikien papat, jotka täältä kaupungista ovat menneet sinne. Näiden pappojen joukossa on pankinjohtajia ja kauppaneuvoksia ja muita pohatoita — näin meidän kesken on turha mainita nimiä, kuulummehan molemmat niihin, joilla on asioista selko. Mistä minä olen tietoni saanut, on yhdentekevä, pääasia on että minulla ne on. No niin. Pankintirehtöörit ovat käytännöllistä väkeä. Jos menee heidän luokseen ja sanoo: teidän poikanne ovat hiton pahassa kiipelissä, heidän toiveensa ovat tällä haavaa yhtä kuin nolla, mutta jos heille lähetetään muutama lihamylly, niin heidän toiveensa kasvavat niin ja niin monella prosentilla — silloin minä olen varma, että pankintirehtöörit vastaavat: oikein laskettu, ja höllittävät kukkaron nauhoja. Se nyt on minun mielipiteeni, mitä herra Adolfsson arvelee?