Herra Adolfsson iski nyrkkinsä pöytään.
— Te olette kirottu roisto!
Manja istui ja kuunteli omaa kiivasta hengitystään. Mutta taaskin Johnnie Claësson teki hillitsevän liikkeen pienellä kädellään, jonka pikkusormessa kiilsi briljanttisormus.
— Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen pitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse asiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on vain se, että te yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan ja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n takaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen mukaan minä elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko mukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta tehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja, kuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista! Tämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette sivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan säännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt on lihamyllyjen kysyntä perhanan kova — sitähän ette kieltäne? Tarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta silloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa jonkun kolikon — näette että olen avomielinen ja rehellinen — mutta miksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja sanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien viime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki menee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen pirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen. Seitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja raatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan rahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani takaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän parasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että joku huvikseen oleskelisi tässä maassa.
Kesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen kuohuun.
— Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän muisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti hillitä itseään mikäli mahdollista.
Johnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.
— Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. — Voi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te onnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.
— Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka miljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. — Me jätämme tarjouksen huomioonottamatta.
Johnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.