— Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te tulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni hinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan, se käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan erinäisiin kohtauksiin — ettemme sanoisi kahnauksiin —, joissa molemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä myönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa te haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.
Herra Adolfsson hillitsi itsensä.
— Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin sanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla enää missään tekemisissä teidän kanssanne —
Nyt Johnnie Claëssonkin nousi.
— Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua, kun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos hommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert Hedman — niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne, sehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja, jotka tarvitsee vain panna paperille — pieni nimetön kirje postilaatikkoon — se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä pirunmoinen kokkeli!
Manjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta nimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt hän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen tovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä ansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa…
Ilman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen eteiseen.
Nuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.
— Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.
— Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. — Täällähän on tapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.