Robert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme, joka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä ja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut eteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan porraskäytävästä.
— Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, — kävelin lakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän tavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä, mutta varmuuden vuoksi — — On niin ikävä odottaa turhaan, se on pahinta mitä tiedän.
— Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva
Claësson haluaa astua sisään —
— Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman sulki oven.
Hänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen hansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan kahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen kävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin pohkeenmukaiset.
— Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.
— En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla —
— Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt minut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte, että minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin puettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi kätkeä mitään.
Hän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.
— Ei, toisti Robert Hedman, — sen alle ei voi mitään kätkeä.