Ja turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.
— Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. —
Ettekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?
— Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään jotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, — kyllä minä kuulin —
— Mutta ette tahtonut tulla?
— Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta —
— Mutta mitä?
— Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, — minähän en tietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan, jos te — — jos miehenne ja te —
— Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken, jos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta ja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?
Hänen äänensä vapisi.
— Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja rummutti viivoittimella pöytälevyä. — Hänhän on joka tapauksessa miehenne!