— Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina. Ja minä kun luulin — mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin — No niin, lisäsi hän, — että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän tuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin vuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.
— Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita köynnöskuvioita, — minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati sitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin suunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota — en tiedä, koko maailma on muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha — vain raha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen, iloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori ja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta … itse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli ollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani kuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta astua omin päin. Mieheni — niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä sitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie Claëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona —
Hän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan ei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain alkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään toisin —
Robert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.
— Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.
Silmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.
— Ei, hän vastasi, — meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.
— Se kai teki paljon se, arveli Robert. — Näkeehän usein, että lapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.
Manja nyökkäsi.
— Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut mitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä. Sanokaa että ymmärrätte, Robert!