— Niin, virkkoi Manja surullisesti, — minulla ei ole oikeastaan nimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.
— Entä tyttönimenne?
— Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi … se on liian tunnettu, omalla tavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan nimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne — kun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä omakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.
Hän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän hymyili.
— Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla retkillämme?
— Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.
Ulkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa huoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.
— Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.
— Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt häpeissään herännyt. — Minä otan heti tulen.
Sähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista kokoonhaalitut huonekalut.