Robert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.
— Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. — Antakaa minun katsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.
Hän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin Robertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä hipaisi toisen nuttua.
Heidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten ja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja rautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka häipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä taivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi yli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa, missä aurinko oli laskenut.
Kauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla katukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen tiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään valjut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.
Manja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti ikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä kuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa valtimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan. Niin…, hän ajatteli, niin… Tämä on onni.
Oli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa hapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi lupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen singahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja tunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään. Eivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö vastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin edesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta! Minä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi, niin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä sellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei koskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella äänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet ja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle! Niin…, hän ajatteli, niin —, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin, kovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella leimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.
— Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat kuin hengenahdistuksessa: — Nyt on kai aika sytyttää valo.
— Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän aukaisi hitaasti silmänsä.
Hän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan myhäillen hän antoi sen tapahtua.