— Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on jätettävä pesämme?
— Minun täytyy, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme hänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.
— Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. — Katso, tuolla ne nyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.
Hän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka punakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan pistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta pienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään aamuilmaan.
— Niin, sanoi Manja, — nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä niistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa toisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit itsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona — sitten emme puhu enää mistään ikävyyksistä koko päivänä.
— Niinkuin tahdot, vastasi Robert. — Mutta en voi auttaa, että tunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon pelkkien uhkausten ja arvailujen takia.
— Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. — Sinä olet antanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella enää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää muistaa, että omistat minut, Robbie.
Kaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei ollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa uuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi kaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut — niinkuin tavallista —, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista, Heinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja olivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.
Robert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi kauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien laivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja ruohovallien.
— Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä. — Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen keli.