— Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. — Rekiretki, se oli minunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia, siitä tulee vain surulliseksi.
— Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja. Olemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa eri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit, me kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan — se tuntuu uskottavimmalta! — ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston kautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla näkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!
— Oo, sanoi Manja pettyneenä, — minä luulin sinun ajattelevan meitä kahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.
— Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert nauraen. — Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään muuta kuin noita "ikäviä asioita".
— Entä minä, sanoi Manja hiljaa, — mitä minä sitten olen? Enkö ole sinulle mitään?
— Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert riehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa perästä. — Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on päästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö hikeen minun parhaat kuvastimeni…
— Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo nyt koettaisi riistää hänet pois.
— Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki narskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset silmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.
Robert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni oli häipynyt.
— Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen näyttää leikkisältä ja huolettomalta. — Hän on ajanut partansa pois ja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet heti.