— Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.
Robert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen kukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin ryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. — Tuokin tuolla, mutisi hän, — kerran kai saamme repiä sen alas.
Sitten he kävelivät ääneti edelleen.
— Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, — ethän sinä ole puhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.
— En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et ole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.
Ja iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja pukkasi häntä kylkeen.
— Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. — Kyyristyn räystäskouruun niinkuin varpuset.
— Ei, vakavasti —
— No niin, minullahan on ensinnäkin — sisareni. Ja sitten tietysti äitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa…
Hän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta tullut puhuneeksi hänelle äidistään.