— Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.
— On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, — minulla on naimisissa oleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he asuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos näet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän asunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun tienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka he nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä voi tuskin kestää.
— Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka tuntui melkein todelliselta.
— Jaa, kuinka nyt sanoisin… Melkein minun näköiseni. Niin, hän on todella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.
— Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. — Ei saa olla kuin yksi
Manja koko maailmassa.
— Oo, sinä — sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. — Mutta, jatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, — et saa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta, he eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.
— Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä, että Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli halua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut "osastopäällikkö"!
— Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston sadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien harmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten hiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia, mustia savupilviä.
— Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. — Kelpaisi nähdä noiden lentävän ilmaan.
Manja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.