— Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt
Itämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen uhkavaatimuksen!
— Varmasti, sanoi Robert. — Joku on kuullut sen joltakulta, joka tuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin pääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule tänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa kertoa sitä kenellekään!
Ja hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja poskelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi suudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!
IV.
Auringonpaistetta hangilla tänäänkin. Oli tyven, pakkanen oli lauhtunut yöllä, ilmassa olisi pitänyt olla vielä juhlan ja samppanjan tuntua. Mutta sittenkin Manjan mieli lannistui ja hänen vauhtinsa hidastui joka askelelta, joka vei hänet lähemmä Vuorikadun lyhyttä, jyrkkää mäkeä.
Tähän aikaan Fredrik on kotona päivällisellä, mietti Manja. Hän ottaa minua juhlallisesti kädestä ja katsoo pyytävillä koiransilmillään. Hän toivoo tietysti, että olen tullut hänen takiaan ja jäädäkseni kotiin. Kun hän saa kuulla, että tahdonkin vain majapaikkaa, niin hän tulee sen näköiseksi kuin ruoskittu hevonen. Parhaassa tapauksessa hän istuutuu ja kertoo murheellisia asioita liikkeestä ja Kemppaisen ja Lindroosin väestä, kanarialinnut kirkuvat ja rapistelevat vesikupeissa, keittiönovi paukkuu, haju on tympeä, ja Saga itkee…
Saga — Manja pysähtyi. Mäkeä alas tuli kelkka hiljaista vauhtia, pieni kalpea tyttö jarrutti ohuilla jaloillaan ja piti pelokkaasti kiinni molemmin käsin. Nyt se meni ohitse, Manja ei voinut enää nähdä lapsen kasvoja, mutta sensijaan hänen silmänsä kiintyivät pieneen keltaiseen palmikkoon, joka oli kuin rotanhäntä. Elvi! hän ajatteli tuntien hämärästi jotakin hyvin tuskallista, — ja tuolla ylhäällä odottava on Saga… Hänen kurkkuaan ahdisti. Elvi ja Saga… Niin, tietysti, missä he olisivat ellei täällä. Piha ja mäki, mäki ja piha, siinähän heidän päivänsä olivat kuluneet jo silloin.
Nyt Elvi oli noussut kelkasta Hallituskadun kulmassa. Omituisen varovasti, ikäänkuin vainuten kaikkialla vaaroja ja peläten onnettomuuksia, hän alkoi vetää kelkkaa jälleen mäkeä ylös. Vaistomaisesti Manja astui askelen taaksepäin ja nosti käsipuuhkan kasvoilleen. Turha varokeino, tuo kalpea tyttö, jolla oli ohuet, totiset huulet pienissä rumissa kasvoissaan, ei suinkaan vapaaehtoisesti luonut silmiään vieraisiin ihmisiin kadulla.
Kauan Manja seisoi empien. Molemmat tytöt laskivat kelkalla hänen ohitseen kerran, toisensa perästä, Elvi hiljaisena ja juhlallisena ikäänkuin olisi suorittanut vaarallista ja ylen tärkeää tehtävää, Saga hilpeänä ja loistavana. Nähdä heidät joka päivä, puhua heidän kanssaan… Manja painoi kasvonsa kovasti puuhkan pehmoista nahkaa vasten. Mutta sitten hänen ajatuksensa punnitsivat nopeasti toisen mahdollisuuden, joka oli tarjona, äidin pienet huonekomerot luteineen ja tyttöasukkaineen, ja hän suoristautui. Puuhkaa pitelevä käsi painui. Hän lähti päättäväisesti astumaan mäkeä ylös.
Täällä oli kaikki ennallaan, sen hän näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, pieni pihamaa, rikkalaari, likavesikaivo ja tyhjä, puolilaho koirankoppi. Naapuripihaa vastassa olevan lauta-aidan luona kohosi lumilinnoitus valleineen ja torneineen ja jäätyneistä lumipalloista tehtyine lyhtyineen, mutta se kuului asiaan sekin.