Keittiönikkunan sameiden ruutujen lävitse Manja näki vanhanpuoleisen naisen istuvan kumarassa pöydän ääressä, samassa paikassa missä hänen anoppinsa, "Ämmä", oli aikoinaan pitänyt kuunteluvahtia ja viettänyt suurimman osan päiväänsä. Muijan kuoltua näkyy Fredrikin täytyneen ottaa emännöitsijä, tuumi Manja. Nämä vieraat kasvot tuntuivat hänestä yhtä vastenmielisiltä kuin anopin väijyvä, urkkiva, soimaava katse entisaikaan.
Ovi ei ollut lukittu. Manja aikoi ensin soittaa kelloa ja odottaa, mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että he saattoivat tulla yht'aikaa avaamaan, Blomqvist ja uusi emännöitsijä, ja sitä oli vältettävä. Fredrik ei tosin ollut niitä, joilla on tapana huutaa ilmoille tunteensa, mutta sittenkin Manjan mielestä oli parasta, että ensimmäinen kohtaus tapahtui ilman näkijöitä.
Pysähtymättä eteiseen, naputtamatta tai muulla tavoin ilmaisematta läsnäoloaan hän avasi arkihuoneen oven.
Kaikki oli niinkuin hän oli odottanutkin. Keinutuolissa, vanhalla paikalla kukkatelineen ja ikkunan välissä, istui Blomqvist ja poltteli miettiväisenä paperossia. Pöydällä, jota peitti tahrainen liina, olivat päivällisen tähteet korjaamatta.
— Hyvää päivää, sanoi Manja koettaen saada äänensä niin luontevaksi kuin suinkin.
Blomqvist nousi hitaasti. Hänen takanaan liekkui keinutuoli muutaman kerran edestakaisin, sitten syntyi täydellinen hiljaisuus.
— Manja, lausui Blomqvist aivan hiljaa. Manja näki, että hänen ihonsa kävi harmaaksi harvan parransängen alla; vähän myöhemmin ilmestyi hänen poskiinsa muutamia punaisia juovia ikäänkuin lyönnin jättämiä sormenjälkiä.
— Niin, tässä minä olen ihan itse.
— Tuletko sinä — jonkun asian vuoksi?
— Tulen pyytämään sinulta apua.