Blomqvist ei arvellut kauaa. Nopeasti, olosuhteisiinsa nähden hyvinkin nopeasti, hän pisti kätensä povitaskuun… — Paljonko — paljonko sinä tarvitset?
— Ei ei! huudahti Manja lentäen punaiseksi. — En minä rahoja — tulen jäädäkseni tänne, jos sinä sallit.
Blomqvistin kädet hervahtivat alas. Hän seisoi siinä jonkinlaisessa surkeassa huomioasennossa.
— Tuletko jäädäksesi, Manja?…
Tuo katse, hänen katseensa! Manja oli ottanut sen lukuun, tietänyt että se oli tuleva, ja kuitenkin se kiusasi häntä aivan suunnattomasti. Hänen teki mieli vastata kiertelevästi, antaa toisen toivoa ja olla onnellinen turhassa odotuksessa, edes muutama tunti, mutta viisaus käski häntä selvittämään koko vaikeuden heti, jotta hän sitten pääsisi rauhaan.
— Jäädäkseni —, hän sanoi. — Ei, en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Asian laita on vain niin, että minulla ei ole tällä hetkellä kattoa pääni päällä, ja siksi päätin kysyä sinulta, saisinko asua täällä jonkun aikaa, toistaiseksi, en tiedä itsekään kuinka kauan. Mutta tahdon pitää täyden vapauteni, mennä ja tulla ja olla poissa milloin hyvänsä, etkä sinä saa kysyä minulta mitään. Et mitään.
Blomqvist laski paperossinpätkän posliiniseen tuhkakuppiin; se esitti korvattomia jäniksiä tanssimassa leikillistä piiritanssia tynnyrin ympärillä, jonka kyljessä oli kirjoitus "Fröhliche Östern".
— Etkö riisu yltäsi? kysyi hän.
— Jos sinä — jos suostut siihen, vastasi Manja epävarmasti.
Mies auttoi turkistakin hänen yltään. Hän ei edes sormenpäällä koskettanut Manjaa itseään, mutta hyväili karkealla kämmenellään hiljaa pehmoista silkkivuoria viedessään vaatteet eteiseen.