Manja istuutui hänen keinutuolinsa ääreen. Vanhan näköiseksi on mennyt, ajatteli hän, ja näyttää ajavan partansa vielä harvemmin kuin ennen.
Blomqvist tuli sisään ja sulki huolellisesti oven perässään. Keittiön ovi oli näet yht'äkkiä auennut raolleen.
— Ne ovat kovat ehdot, Manja, hän sanoi, ja äänessä tuntui asiallinen, jollakin tavoin toteava surumielisyys. Hän otti ruokapöydän äärestä tuolin ja istuutui vastapäätä Manjaa; keinutuolin mukava ja hauska kiikkuminen oli kai tuntunut hänestä jotenkuten sopimattomalta tähän keskusteluun.
— Ehkä, sanoi Manja miettivästi. — Kenties ne ovat hyvin kovat, mutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin olin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin, että tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten voi enkä tahdokaan.
Blomqvist oli vaiti pitkän aikaa.
— Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, — saanee olla niinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein mukava, mutta tiedäthän itse —
— Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. — Se on kiltisti tehty sinulta, minä — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: — Kiitos.
Minun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän ottaa vastaan murutkin. — Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui liian vastenmieliseltä.
Blomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän valkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita, risuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.
— Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa hänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta, hämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle seuraa tämän ikkunan ääressä — etenkin silloin kun nuo mustat jättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan vihertää.