— Niinkö, sanoi Manja, — sehän oli ikävää.
Blomqvist nyökkäsi.
— Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja hyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin sanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin, he itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi.
Hän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo nähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään, niin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.
Ja epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.
— Elvi, hän sanoi, — kuinka Elvi menestyy koulussa?
— Hyvin, vastasi Blomqvist, — oikein hyvin. Hän on koko luokan parhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä kehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.
— Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. — Hänellä on kaikki sinun hyvät ominaisuutesi.
— Hm, sanoi Blomqvist, — ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan laita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan istua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.
— Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, — älä sano niin. Et saa toivoa sitä.