V.
Nyt alkavat surut ja vaikeudet… Manjan täytyi ajatella omia eilisiä sanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli aivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä sytytetty sähkövaloa.
Minun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole koskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain kun olen iloinen.
Se onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt äkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.
Hän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon sisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.
— Hei vaan! sanoi hän. — Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään toverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella. Oikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei auta.
Sitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä "vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä". Se se vasta on laatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen, kuinka hirveän vaarallisia me olemme.
Manja ei vastannut juuri mitään.
— Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä.
— Kuinka sinulle kävi?
Manja oli istunut leuka käden varassa.