— Ei, sanoi hän jyrkästi, — se ei käy päinsä.
— Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. — Miksi et välitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha? Enkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai käytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla jotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä minusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko ihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? — Hän tarttui Robertin käteen ja vei sen turkistakkinsa alle. — Rintani, hän kuiskasi, — jos luulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla, niin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole…
— Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.
— Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat sanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!…
— En…
— Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!
— En!
Vavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja vetäytyi askelen taaksepäin.
— Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. — Sinä et uskalla, sinä olet pelkuri!
Robert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen kasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja tarttui Manjan ranteisiin.