— Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.
— Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla…
Robertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.
— Hyvä, sanoi hän, — minä tulen.
Ja hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.
VIII.
Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva, kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot olivat kuin sekavan unen utukuvia.
Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään. Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä valmiina ikäviin yllätyksiin.
Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria… Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi. Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen, ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla aikaansaanut tämän kohtauksen.
Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin hiipien käynyt häneen käsiksi.