— Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta ylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa oli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. — Täältä ei anneta enää hevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä saat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.
No no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan, sehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja juuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta maltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.
Hänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut heidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui hänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja saadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.
Hän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti todenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois ainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi tässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta Aapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä pannen sen melkein särkymään.
Pehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.
— Kuulehan, Aapo, vastasi hän, — kyllä asia on niinkuin puutarhuri sanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes saat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata lehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.
Aapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila taitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun Yhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana, tai sitten — — tai sitten — — Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Tehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin kuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa, ei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen kaikkivaltias porho.
— Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, — se on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella kädellään, huomaan.
Pehtori kävi totiseksi.
— Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen siitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen elukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet sen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan kylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.