— Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan! He kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas, kertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.
Wilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi Hildurin luo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.
— Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen käskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. — Tässä paleltuu kuoliaaksi.
Ja hän pieksi kylkiänsä kämmenillään ajurien tapaan.
Wilenius seisoi oven suussa vilkuttaen silmiään pöytälampun valoa kohti. Hän vältti huolellisesti katsomasta Olkuun, ikäänkuin peläten että yksi ainoa varomaton silmäys voisi herättää hänen vaarallisen vihansa. Mandi istua kyyrötti sängyssään; hänen matalat, leveät kasvonsa vääntyivät haukotuksista. Mutta ei Wilenius häntä etsinyt, ei, hänen harhailevalla katseellaan oli toinen päämaali: se kummallinen, outo mies, joka oli ottanut hänet huomaansa ja kutsuttanut sisään.
Tuolla hän istui, juuri lampun takana, huoneen ainoalla karmituolilla. Nyt hän käänsi päätään niin, että lamppu valaisi hänet selvästi.
Soikeat, parrattomat, harmaankalpeat kasvot — pojan, miehen, vanhuksen yht'aikaa — ja kaksi pyöreää, väritöntä silmää suuntautui Wileniusta kohti. Wilenius ei ollut koskaan nähnyt niin itsepintaista, järkähtämätöntä katsetta. Hän koetti kestää tarkastelun, yritti tyynesti katsoa vierasta noihin hiljaisen läpitunkeviin, hellittämättömiin silmiin, jotka eivät näyttäneet rävähtävänkään, mutta se oli mahdotonta. Syyttä häpeillen, ilman aihetta peläten, levottomasti odottaen hän painoi päänsä alas ja sai vaivoin sanotuksi:
— Minä pyydän kiittää paljon.
Vieras ei vastannut, mutta täytti juomalasin reunoja myöten ruskeankeltaisella nesteellä — konjakistahan Hildur oli puhunut — ja ojensi sen Wileniusta kohti.
— Juo! sanoi vieras, ja se sana oli ensimmäinen ja viimeinen, minkä hän lausui tämänöiselle suojatilleen.