Hiljaa, ikäänkuin nukkuvaa varoen, Wilenius tassutti peremmälle ja tarttui vapisevalla kädellänsä lasiin. Hän ei ollut maistanut väkijuomia moneen vuoteen, Edla oli jommoisellakin vaivalla saanut hänet niistä luopumaan, mutta nyt hän ei aikonutkaan kieltäytyä. Jos vieras olisi käskenyt hänen mennä suoraan läpi ikkunaruudun, niin hän olisi empimättä sen tehnyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut muuta tehnyt kuin totellut muiden käskyjä; sitä vähemmin saattoi nyt juolahtaa hänen mieleensä olla noudattamatta hyväntekijänsä kehoitusta.
Muuten ei kukaan tuntunut kiinnittävän enempää huomiota hänen tuloonsa, ja se ilahdutti häntä suuresti. Kun Hildur meni toiseen päähän huonetta ja istuutui sänkynsä laidalle, niin Wilenius seurasi häntä kuin koira ja kyyristyi jalat ristissä istumaan niinimatolle hänen jalkainsa juureen.
Olku ryypiskeli ahkerasti ja täytti lasiaan tarpeen mukaan. Hän hyräili ja lallatti jonkinlaista tanssinsäveltä, hyppi ja toikkaroi ja ojenteli käsiään. Hiusneula toisensa jälkeen irtautui ja putosi kilahtaen paljaalle lattialle; viimein koko tukkalaitos aukesi ja palmikko valahti pörröiselle villaröijylle. Sukat menivät sylkkyyn paljastaen harmaanlikaiset sääret, ja hengitys kulki hänen suustaan kuin savu.
Vieras mies katseli häntä ääneti, kasvot liikkumattomina.
Wilenius kuiskasi hiljaa Hildurille:
— Istuuko se aina tuolla tavoin ja katselee eteensä?
— Istuu, vastasi Hildur, — aina.
— Ei sillä näytä olevan kovin hauskaa.
Hildur kohautti hiukan olkapäitään.
— Ei, myönsi hän, — ei kai sillä ole.