Pysy myrsky piilossa siiheks itses salaa, kunnes kallis kultani ulapalta palaa! Tuo noin syömeen rauha, kevät-aika lauha! Väisty armaan tieltä myös salakarin paasi, joka monen monta jo onnenpurtta kaasi! Ollos taivaan luoja, kultain purren suoja!
Kalle: Sinutpa saattaa lähtömme ihan suruisaksi.
Vappu: Lauloinpa vain muuten… Tai miksi ei! Sillä onhan Laatokka joka syksy uhrinsa vaatinut… Isänikin! — Vaikka enhän nyt sentään usko, että se näitä teidän venekuntia kohtaa.
Kalle: Tutkimattomat ovat sallimuksen tiet! Tänään voi olla yhden, huomenna toisen vuoro mennä! Tai niinkuin tänään kohtaa yhtä onnettomuus ja toista onni. Niinkuin nyt sinua ja meitä.
Vappu: Niin! olihan se kai onni minulle… Mutta kiristääkö Karonen pahastikin teitä?
Kalle: Hm! — Oh! — eipä juuri! — Ja sen vertaiset, joku tuhat! Kyllä hän ne saa, kun vain malttaa vähän odottaa. — Mutta, kuules Vappu! emmekö me solmia nyt oikeen lemmenliittoa?
Vappu: Ha, ha, ha! — Kuinka? Ja senkö tähden sinä nyt minua… kun minulla on rahoja ja sinulla velkoja?
Kalle: Ole nyt! Kuinka sinä nyt tuollaista… Vaikka nekin asiat nyt tähän sattuivat yhteen mylläkkään…
Vappu: Mikäs sinulle nyt vasta sen aatoksen päähän toi? Olethan minua melkeen viimepäiviin asti katsonut noin vain yli olkain…
Kalle: Ei se ole johtunut siitä, etten olisi sinusta jo kauan pitänyt! Mutta minä ajattelin vain, että jos sinä minua kuitenkin käyt vieromaan, kun minä olen nyt enemmän ikääni siellä kaupungeissa ollut. Niin sentähden en ennemmin sinua niin lähennellyt, kuin esimerkiksi Ylli… Vaan nyt, kun tulen jäämään tänne maalle, niin päätin suoraan kysyä asiasta.