Kalle: Iivan, ettäkö ihan totta? Sinä valehtelet… Tai sinä… — Mutta enhän ole sinulle vielä mitään sellaista kertonut. — No, anna vain kuulua eteenpäin!
Iivan: A miten sie noin…? Ihan totta tämä kaikki. No, mihin se saakkuna jäi… Vot niin! — Oli kaunis kuutamoilta… Ja se Kolja oli kerennyt viekotella Ksenian soutelemaan…
Kalle: Soutelemaan? — Ah, niin, no, jatka!
Iivan: Niin, näets, kun mie satuin olemaan silloin vielä saunassa. — Mutta sitte, kun mie sain sen kuulla, seurasin mie maata myöten heidän venettään… Kuljin pitkin lehtiköistä joen rantaa… Ja he kun laskivat maalle erääseen niemeen, niin silloin olin miekin siellä.
Kalle: Aha, maalla…
Iivan: Niin, ja mie piilottauduin sen puskan taakse, minkä toisella puolen he olivat käyneet pakisemaan ja lemmenpeliä pitämään. Ja siinä, kun mie kuulin heidän juttunsa ja näin jo monta heidän muiskailuaan. kohosi miulla veitsi ihan niinkuin itsestään hampaitteni väliin. Ja sitte, kun se roisto… niin… tuota Kolja rupesi minua vielä siinä Ksenialle panettelemaan ja kokonaan Kseniaa itselleen vaatimaan…!
Kalle: Niin silloin sinä iskit!
Iivan: Silloin mie otin veitsen, syöksyin heidän eteensä. Ja siinä tulisessa raivossa… Herra armahda… (Tekee ristinmerkin) työnsin mie veitsen erehdyksessä Ksenian rintaan…
Kalle: Ksenian? — Ha, ha, ha!' —
Iivan: A mitä sie naurat? — Niin se sattui… Ja. Kolja, kun sitä pakeni… Niin miekin sitte pääsin helposti karkuun… Kylällä ilmoitin vain lähtiessäni, että mie sen murhan tein, jotta ei syytä muiden peälle vieritettäisi… Ja Salmiin pakenin… Ja sitä tietä sitte näitä katumaretkiä tekemään jouduin. Sillä viisiin justii oli se miun juttuni… Jumala suokoon sen anteeksi… (Tekee jälleen ristinmerkin.) Ja on hän sen jo varmasti suonutkin… A rukoillut hartaasti olen…