Vappu: Ettäkö Yllikin otti…
Kalle: Siinä tapauksessa sen vaikka kuka olisi tehnyt.
Loviisa: Lapsi parka… Humalan tähden hän sitte kuitenkin hukkui.
Kalle: Oh, eihän sen vertainen, eto tilkka, häneen pystynyt. — Niin! — Mutta älä nyt enää siinä turhaan tililtä, Vappu… Eihän se enää siitä parane… Mikä miten on, niin se siten on… Olenhan minä tässä jäljellä… Koeta nyt vain unohtaa Ylli… Ja pian minä sinusta hänen ikävöimisensä karkoitankin.
Vappu: Et koskaan! (Nousee, on menossa kamariin.)
Kalle: Kyllä! — Ja kuulehan! — Ehkä nyt oletkin jo taipuvaisemmalla päällä juttelemaan kanssani niistä asioista, jotka lähtiessämme jäivät vähän kesken?
Vappu: Oh! Kalle! — Että sinä viitsit, ja voitkin tällä hetkellä… kun tiedät hyvin mielentilani…
Kalle: No, mutta… enhän tiedä miten sinua muuten lohduttaisin… Ja tarinoidaan nyt… (Seuraa kamariin Vappua, joka kuin unissaan on sinne kulkenut.)
Loviisa: Mieheni, poikani! Yhdellä kertaa… — Hyvä Jumala!
Mari: Niin! ja Mauno…