Heikki. Mutta… isäntä…
Haikonen. Niin! Ei herroista ole siihen työhön!
Heikki. Mutta olenhan minä jo viitenä kesänä siellä pappilan maita möyrinyt. Ja olen saanut maanviljelijäksi oikein sisällisen kutsumuksen… Paljon syvemmän, kuin mitä aikoinaan lukemiseen… Ja ennenkaikkea, olen siihen aatteeseen nyt innostunut.
Haikonen. Ei innostus yksin riitä, siihen tarvitaan myös voimia ja tahdonlujuutta! — Minä kyllä alan käydä jo vanhaksi ja heikoksi ja tarvitsen pehtoorin, — mutta en usko sinun siihen pystyvän! Ja sillä hyvä! — Isäsi oli niin paha esimerkki. Ja olet tosiaan sinäkin jo voinut oppia siellä Helsingissä kaikenlaista, mikä on sinun jäntereesi, kuin myös tahtosi veltostuttanut. — Niin! — Ei mitään puhetta enää! — Mutta enhän sinulle silti nyt vihaa kanna, että aatteesi minullekin tunnustit, en! Monestikos sitä ei ihminen karille aja.
Heikki (katkerasti). Ja rukkasia saa…
Haikonen. Vaikka niinkin… Mutta käy nyt silti ruualle, koska naiset sitä varten varmaan sinua odottavat… (On menossa metsään päin.)
Elli (hädissään). Mutta isä, ajattelitteko tarkoin, ennenkuin tuollaisen vastauksen Heikille annoitte?
Haikonen. Kyllä! Suoraan sanoen, se oli jo pitkänaikaisen mietintäni tulos. Sillä arvasin jo ennen kaikki puheistasi ja kirjevaihdostanne!
Elli. Ettäkö Heikistä ei olisi miestä maanviljelykseen, siinä missä muistakin?
Haikonen. Niin! en luota häneen… (Menee).