Heikki. Hm! ha, ha, ha! — Ja jätin lompakon taskuuni? Ha, ha, ha. — Ei ole minulla mitään tunnustamista.
Haikonen. Minä lähden käymään tuolla tuvassa… Pitäkäähän silmällä tätä… (Menee).
Eeva. No, eipä hän karanne! Kyllä kai hän selvitystä odottaa…
Puhakka. Eihän hän meidän hyppysistä pääsekään… No, kun te emäntä olette siinä — niin minä lähden tuosta vähän möyrimään… Näytäs kenkäsi pohjallista… (Katsoo Heikin jalkaan). Hm! — hyvä… Mutta jos nyt löytyy… niin rangaistuksen silti saat, kun et itse ilmaissut… Tuossa onkin vähän koholla oleva kanto, jos hän olisi sen alle ne tuikannut. (On kiskovinaan kantoa näyttämön syrjässä, että silloin tällöin selkänsä näkyy). Hep hee! hep hee! etkös liiku… Uh! (Keikkoaa selälleen näkyviin.) Ähä! irtauduitpas! (Nousee, menee katsomaan.) Hm! Lepänlehtiä sen alla vain oli… Mutta ehkä on setelitukkoni tuolla toisen juurakon alla. (Menee).
Eeva. Voi lapsi parka, etkö sinä nyt voi tunnustaa, jos ajattelemattomuudessasi tuon kepposen teit?
Heikki (hymähtää katkerasti.) Ei hyvä emäntä! En minä voi tunnustaa tekoa, jota en ole tehnyt…
Eeva. Niinpähän kyllä minunkin mieleni tekee uskomaan… Mutta… Ja niinhän Ellikin uskoo… Vaan ihmeellistä…
Heikki. Niin! Kummalta se kuulostaa… Mutta kova onni minua vainoaa tänään kaikessa…
Elli (tulee).
Eeva (Heikille). Poika parka! (Ellille). Koetahan sinä vielä saada hänet muistelemaan ja selvittämään… Jos hän sittenkin vaikka unissaan olisi sen tehnyt. (Menee).