Haikonen. Mitä! Ihanko todella?
Heikki. En ota… vaikka se ehkä vähän huoliani haihduttaisikin. Mutta uskon kerran muutenkin totuuden tulevan päivänvaloon.
Haikonen. Kuulehan poikaa. Tuo alkaa tuntua jo miehekkäältä! Olisi tosiaan sinun nyt, jos milloin, luullut ryypyn ottavan… Huomaanpa, että ennakkoluuloni heikkouksistasi on ollut perätön.
Elli. Siinä näitte isä! Ja samoin hän on Helsingissäkin kaikesta kieltäytynyt.
Heikki (nousee). Niin! Lähdetään vain muuten kaupunkiin ajamaan, jos jo tahdotte! (Laulaa. Sävel: Tuomi oli virran reunalla…):
Et tiennyt äiti, kun mun synnytit, että kerran mä kahleita kannan, et tiennyt kulta, kun minuun rakastuit, että kerran sulle surua annan.
Vaan tulkoon nyt elo mikä tulkoonkin, ei Eedeni ois mennyt kyyttä, mut murheen kuorman tään raskahan, sain harteilleni mä syyttä.
Niin!
Elli. Ja uskokaa vain tekin isä, että hän ei ole tähän rahain häviämiseenkään syypää…
Poliisi (palaa). Eikä olekaan! Koirani johdatti minut tuohon Heikkilän latoon. Ja siellä oli ne kaksi miestä, jotka olivat Inkiseltä varastaneet. Ja kun Heikkilän Pekan kanssa heidät pidätimme, löysimme heiltä tämän setelitukon, jonka he sitte tunnustivat täältä varastaneensa. Ja tyhjän lompakon sanoivat he panneensa valkolakin taskuun siksi, kun luulivat, ettei hänellä ole rahamassia.