Veeraa on ankarasti kielletty menemästä renkitupaan mutta tänä iltana on hänet tykkänään unohdettu. Hän sekä pelkää että haluaa nähdä, mitä tuolla alhaalla tapahtuu. Muutaman minuutin seisoo hän epäröiden. Mutta hän ei ole luonnostaan pelko; uteliaisuus saa voiton, ja kuin nuoli on hän alhaalla kellarikerroksessa.
Siellä on suuret kemut. Aamupäivällä oli palvelusväen mieliala hieman hillitty, jopa alakuloinenkin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa tapahtumaa todeksi, mutta nyt illantullen on mieliala paljon korkeammalla. Illallispöytään on viinapullo ilmestynyt; se on kaikille maistunut hyvältä — mikään pidättäytyminen ei tule kysymykseen. Kaikkialla nähdään helottavia kasvoja, siristeleviä silmiä ja pörröttyneitä päitä.
Ankara kaalisopan ja käristetyn leivän haju, sekaantuneena paksuihin viinahöyryihin ja silmiä kirvelevään tupakan savuun — tupakka huonointa lajia — käsihanurin räikeätä soittoa, juopuneiden ääniä, jotka kuuluivat toisiaan lujemmin — siinä se, minkä Veera näki ja kuuli astuessaan renkitupaan. Nuoren neidin ilmaantuessa; syntyi äkisti hiljaisuus ja äänettömyys. Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi — sitten alkoi melu uudestaan.
"Neiti, pikku neiti! Tulkaa tänne! Älkää peljätkö!" kuului kuskin lallattava ääni. "Istuuko herrasväki siellä ylhäällä itkemässä? Ne ovat kai pahoillaan, kun eivät saa meitä enää koirina kohdella?"
"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Ei kukaan ole teitä koirina kohdellut. Isä ja äiti ovat hyviä, mutta te olette ilkeitä ja kiittämättömiä!" huudahtaa Veera melkein kirkuen, vapisten mielenliikutuksesta ja polkee jalkaansa lattiaan voimattomassa vihassa. Vorontzoffien veri on herännyt. Hän tahtoisi lyödä, tahtoisi ruoskia noita hävyttömiä orjia. Suuttumus ja loukattu ylpeys ovat kokonaan poistaneet hänestä pelon.
"Eikö kohdellut koirina! Vai niin, eikö? Entäs neidin isävainaja, kuinka monen raukan hän aikanaan sorti ja turmeli? Miksi ei hän antanut puuseppä Andrjuschkan mennä sotilaaksi, kun hänen vuoronsa tuli? Miksi hääti hän pois Arinja paran navettarakennuksesta?" huuteli useita ääniä eri suunnilta.
Käsihanuri vaikeni. Koko palvelusväki kokoontui ryhmään ja huuteli Veeralle kertomuksia "vanhasta hyvästä ajasta" — kamalan liikuttavia historioita, jommoisista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.
"Mutta se oli isoisä — isä ja äiti ovat hyviä ihmisiä!" Veera ei huuda enää, ääni on tullut matalaksi, nyyhkyttäväksi ja nolostuneeksi. Syntyy silmänräpäyksen äänettömyys.
"Niin, nuoresta herrasväestä ei ole mitään sanottavaa, he ovat hyviä!" myöntelevät jotkut kuin vasten tahtoaan.
"Niin, nyt on nuori herra masentunut, tietysti, mutta siihen aikaan kun oli hän nuorimies, jahtasi hän meidän tyttäriämme, hän kuten kaikki muutkin!" puuttuu ilkeästi vanha juopunut keittäjätär puheeseen.