"Te jumalattomat viettelijät, eikö teillä ole häveliäisyyttä edes viattoman lapsen edessä", kuuluu äkisti njanjan kiihtynyt ääni. Hän on kauvan kaivannut suojattiaan ja juossut koko talon häntä etsien; mutta hänen päähänsä ei ole pälkähtänyt hakea häntä renkituvasta.

* * * * *

Sinä iltana viipyi kauvan, ennenkuin Veera sai nukutuksi. Joukko uusia, hirmuisia, nöyryyttäviä ajatuksia temmelsi hänen päässään. Hän ei olisi itse voinut selittää, mistä hän oli pahoillaan, miksi hän tunsi tätä katkerata, tuskallista hävyn tunnetta. Hän on vaan siinä pitkänään ja itkee itkemistään. Mutta alhaalta kellarikerroksesta kuuluu yhä raskasten jalkojen astuntaa, käsihanurin epäsoinnukkaita säveleitä ja juopuneiden, laulavien äänien sekava sorina.

3.

Maaorjuuden lakkauttamisesta lähtien muuttui kaikki Vorontzoffin talossa. Tilan tulot vähentyivät siinä määrässä, että koko talous oli asetettava kokonaan toiselle kannalle kuin siihen asti. Staarosti, isännöitsijä, muuttui yhtäkkiä "miesten miehestä" lurjukseksi, joka varasti isäntäänsä, teki vaikeuksia joka paikassa eikä koskaan tuonut rahoja määrättyyn aikaan. Hänet täytyi erottaa ja ottaa uusi, mutta asiat siitä vaan pahenivat. Melkein joka päivä ilmestyi vanhoja vekseleitä ja velkasitoumuksia, joita kreivi oli antanut jo kauvan sitten ja sen vuoksi ennättänyt ne jo unohtaakin. Jokaisen uuden vekselin nähdessään joutui kreivi raivoihinsa, kirkui, että häntä petettiin, mutta joka tapauksessa täytyi hänen maksaa. Pian tuli välttämättömän tarpeelliseksi myydä sekä Mitinon että Stepinon ulkotalot parhaine niittyineen ja metsineen, ja ennen pitkää oli jälellä ainoastaan Borki ja pieni vähäpätöinen pellon kaistale siihen kuuluvana. Mutta maatiluksien ostajia ei tahtonut löytyä ja kaikki meni puolesta arvostaan.

Suurin osa palvelusväkeä täytyi erottaa; ne jotka jäivät jälelle, olivat lapsuudestaan tottuneet olemaan mitään tekemättä ja nurisivat aamusta iltaan lisääntyneestä työstä. Mitä herrasväkeen tulee, niin se otti tavakseen olla aina suuttunut ja huonolla tuulella. Keskenäänkin he riitelivät lakkaamatta; mutta heidän nykyiset riitansa olivat yhtä vähän edellisten kaltaisia, kuin sitkeät syyssateet ovat raittiiden kevätkuurojen kaltaisia. Ei nyt ollut syynä mustasukkaisuus, että kreivi ja kreivitär joutuivat epäsopuun, vaan raha, ei milloinkaan muu kuin raha. Joka kerta kun kreivitär tuli pyytämään rahaa talouteen, soimasi kreivi häntä tuhlaavaisuudesta, huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta, ja jokainen uusi hame, jonka hän tilasi itselleen taikka tyttärilleen, antoi aiheen perhekohtauksiin. Kreivitär puolestaan tuli ärtyiseksi ja vihaiseksi ja sai hermokohtauksia joka kerta, kun hänen miehensä puhui menevänsä kaupunkiin tai jonkun naapurinsa luokse — mutta ah, se ei tapahtunut enää sen vuoksi, että kreivitär pelkäsi mitään tapaamisia, jotka saattoivat olla hänen sydämensä levolle vaarallisia, vaan sen vuoksi, että hän pelkäsi kreivin pelaavan korttia taikka hävittävän rahoja jollain muulla tavalla.

Asema tuli päivä päivältä pahemmaksi. Kaikki pienet ylellisyystavat oli uhrattu, toinen toisensa jälkeen, mutta menot olivat joka tapauksessa tuloja suuremmat, ja lakkaamatta täytyi keksiä uusia rajoituksia. Kuten kaikki epäkäytännölliset ihmiset tarttuivat kreivi ja kreivitär asioihin väärästä päästä, kun heidän piti ruveta säästämään. Jokapäiväisen elämän pienissä yksityiskohdissa kehittivät he säästäväisyytensä itaraksi ahneudeksi, joka ulottui aina siihen, että luettiin sokerin palaset ja kynttilän pätkät, mutta kun tuli kysymykseen suuret menoerät talouteen, antoivat he talonväen varastaa vanhaan tapaansa. Tilanhoitaja, staarosti, kuski, kokki, kaikki pistelivät taskuihinsa pyöreitä summia, nyt kuten ennenkin, ainoastaan sillä erotuksella, että ennen oli kaikki käynyt rauhallisesti, patriarkaalisesti. Nyt oli kiivaita kohtauksia, moitteita, kyyneleitä, erottamisuhkauksia, mutta kaikki ilman pienintäkään tulosta; se katkeroitti ainoastaan mieliä, teki väen rettelöiväksi ja pakotti sen suoraan sanoen uusiin varkauksiin "kostaakseen ilkeälle herrasväelle".

Koko talo oli saanut ikävän, pikkumaisen leiman, ja kaikkien näiden jokapäiväisten ikävyyksien ja vastenmielisyyksien painostamina vanhenivat Veeran vanhemmat nopeasti. Kun hän sittemmin palautti muistiinsa kuvan äidistään, tuntui hänestä kuin olisi hänellä ollut kaksi äitiä, — toinen, hänen ensimäisen lapsuutensa äiti, nuori, kaunis, iloinen, elämänhalua säteilevä, ja toinen, myöhemmän ajanjakson äiti, hermostunut, ärtyisä, huolimaton, myrkyttäen elämän itselleen ja ympäristölleen.

Jokseenkin samalla tavalla olivat asiat toisissakin tilanomistaja perheissä naapuristossa; he tunsivat maan horjuvan jalkainsa alla ja tulivat siitä neuvottomiksi ja hämilleen ymmärtämättä mukautua uusiin olosuhteisiin. Kaikki seuraelämä oli melkein lakannut. Kun naapurit kokoontuivat toistensa luo, eivät he enää huvitelleet kuten ennen, vaan soimasivat ja valittivat talonpoikia ja tsaarin vääryyttä. Nuoremmat ja voimakkaammat heistä olivat epätoivoissaan jättäneet maatalouden sikseen ja lähteneet Pietariin etsimään jotakuta hyväpalkkaista paikkaa. Tiluksilla ei löytynyt keitään muita miehiä jälellä kuin ukkoja.

Leena ja Liisa Vorontzoff olivat nyt täysikasvuisia nuoria neitejä. Molempia rasitti ikävyys siellä ulkona maaseudulla ja he nurisivat katkerasti kohtalostaan. Kohtalo olikin heille tehnyt ilkeän tempun. Mitä olikaan tullut heidän loistavista toiveistaan? Koko heidän lapsuutensa, koko heidän kasvatuksensa, kaikkihan oli niin sanoen valmistelua sen onnellisen päivän varalle, jolloin heidän piti saada pukeutua pitkiin hameisiin ja päästä ulos maailmaan. Ja sitten oli se päivä tullut tuomatta mukanaan mitään muuta kuin ikävyyttä.