Eipä ollut Veerankaan elämä erikoisen iloista. Ensimäinen säästäväisyystoimenpide Vorontzoffin talossa oli ollut koko lastenkamarien henkilökunnan erottaminen. Mrs Night sai eronsa jonkun sopivan tekosyyn varjolla, m:lle Julie havaitsi aikansa ikäväksi ja meni itsestään. Veeran vanhemmat päättivät, ettei heillä ollut varaa pitää kotiopettajatarta erikseen häntä varten. Kuvernemettikaupungissa avattiin tähän aikaan ensimäinen naislukio, mutta siellä kävi enimmäkseen porvariston tyttäriä, alempien virkamiesten ja kauppiasten tyttäriä, ja koko tämä laitos oli alusta lähtien ollut vastenmielinen kreivitär Vorontzoffille. Päätettiin Veera panna Smolnaluostariin, ja asiaa pohdittiin innokkaasti melkein vuosi mihinkään toimeen ryhtymättä. Vihdoin kirjoitti kreivitär eräälle vanhoista ystävistään Pietariin ja pyysi tätä ottamaan tarkkaa selkoa pääsyehdoista, johon kirjeeseen hän sai sen odottamattoman ja harmittavan vastauksen, että Veera oli jo sivuuttanut sen ijän, jossa hänet voitiin ottaa vastaan Smolnassa.
Kreivi käski nyt Leenan ja Liisan ottamaan tehtäväkseen nuoremman sisaren opettamisen. Mutta tämä tehtävä ei ollut ollenkaan mieluinen nuorille neideille. "Onko meidät ehkä kasvatettu kotiopettajattariksi?" murisivat he ja ryhtyivät toimeen niin vastenmielisesti kuin mahdollista. Veera oli heidän puheensa mukaan sekä tyhmä että laiska ja huono oppimaan. Ei yksikään oppitunti päättynyt ilman kyyneliä, ja sekä opettajattaret että oppilas käyttivät jokaista sattumaa hyväkseen lyhentääksensä oppitunteja. Kun vanhemmat puolestaan näyttivät unohtaneen koko tuon onnettoman kysymyksen Veeran opinnoista, lakkasivat oppitunnit vähitellen kokonaan, ja neljätoista vuotiaana oli Veera jäänyt tykkänään itsekseen. Suvisin kävi se sentään jotenkuten laatuun. Hän vietti kaiket päivät ulkona puistossa taikka juoksenteli ympäri maita ja metsiä. Talonpoikain lapset ujostelivat häntä, eikä hänkään puolestaan pelännyt heitä vähemmin. Kun hän sattumalta tuli kulkemaan kylän kautta, tuntui hänestä aina, kuin kaikki nauraisivat hänelle ja ylenkatsoisivat häntä; hän alkoi tuntea jonkunlaista vihollismieltä kaikkea kohtaan, mitä talonpoikaan kuului.
Talvet olivat Veeralle paljoa vaikeampia. Hän saattoi kulkea toimetonna kaiket päivät huoneesta huoneeseen tuossa suuressa tyhjässä rakennuksessa, tietämättä, mihin hän ryhtyisi. Ikävissään koetti hän tunkeutua kirjakaappiin; mutta siellä oli ainoastaan ranskalaisia romaaneja, ja Veera oli jo ennättänyt unohtaa melkein kaiken sen ranskan, jota hän niin vapaasti oli leperrellyt viiden vuotiaana.
Pahinta oli, että talossa olivat kaikki alati huonolla tuulella. Minne ikänänsä Veera tuli, siellä toruivat kaikki keskenään, ja kaikkialla sai hän soimauksia osakseen. Jos hän kurkisti sisariensa luokse, niin riitelivät he jostakin joutavasta rievusta, jota toinen ei suonut toiselle, ja jos he olivat vastoin kaikkea odotusta yksimielisiä, niin syyttivät he molemmat vanhempiaan. "He eivät tosiaankaan eläneet tällä tavalla, kun olivat nuoria. He ovat tehneet lopun kaikesta omaisuudesta, ja nyt saamme me istua täällä maaseudulla ja kuolla ikävään!"
Kun Veera tuli äidin luokse, sattui hän keskelle jotakin riitakohtausta kamarineidin taikka emännöitsijän kanssa, ja jos hän juoksi alas renkitupaan, oli siellä sittenkin pahempaa. Sanalla sanoen, tuntui siltä, kuin olisivat kaikki olleet maailmassa ainoastaan molemminpuolin kiusatakseen ja suututtaakseen toisiaan. Ainoa koko talossa, joka ei vaivannut ketään, ei torunut ketään eikä syytellyt ketään, oli vanha njanja. Hänellä oli ainoastaan yksi huoli — ettei se pieni lamppu, joka paloi pyhimyskuvan edessä hänen huoneensa yhdessä nurkassa, sammuisi. Jos hän vain sai muutaman kopeekan ostaakseen öljyä, niin oli hän onnellinen ja tyytyväinen.
Tuo vanha, puolisokea muija, joka ei enää voinut mitään toimia tehdä, sai jäädä taloon, mutta kaikki näyttivät unohtaneen, että hän oli olemassa. Välistä kului kokonaisia päiviä, ilman että kukaan kurkisti hänen huoneeseensa. Niinpä saattoi tapahtua, että palvelustyttö muisti häntäkin ja toi hänelle vähän ruokaa, taikka että hänen entinen lemmittynsä Veera tuli juosten sisään jonakuna iltahetkenä. Ja joka kerta kun Veera astui njanjan pieneen kamariin, jossa oli omituinen haju suitsutuksesta, öljystä ja kamfertista, tunsi Veera joutuvansa harvinaisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.
"On niin ikävää, njanja!" oli hänen tapana sanoa heittäytyessään väsyneenä matalalle tuolille ja nojaten päänsä puupöytää vasten.
"Ei saa olla ikävä, kyyhkyseni — tulee rukoilla Jumalaa!" vastasi njanja samalla tyynellä hyväilevällä äänellä, jolla hänen oli tapana kehoittaa Veeraa tämän ollessa viidenvuotias.
Ja Veera noudatti todellakin njanjan neuvoa ja alkoi rukoilla. Hän rukoili intohimoisesti, palavasti, jonkinlaisella kiihkolla. Uskonnollinen haaveilu, uskonto, taikka oikeammin sen ulkonaiset, nähtävät juhlamenot, täyttivät vähitellen tuon yksinäisen lapsen toimettoman, ikävän elämän.
Tänä vuonna alkoi Veera pitää ankaraa paastoa jo kolme viikkoa ennen joulua, ja itse jouluiltana pidättyi hän maistamasta palaakaan, kunnes ensimäinen tähti säteili taivaan kuvulla. Kun sitten pimeän tullen saapui pappi lukeakseen vanhan tavan mukaan joulumessun tilapäisen alttarin edessä, joka oli laitettu ruokasalin nurkkaan, tunsi Veera mieluisan väsymyksen kaikissa jäsenissään, tuntui siltä, kuin ei hänellä olisi ollut mitään ruumista enää, vaan hän olisi voinut minä silmänräpäyksenä tahansa lentää maan päältä pois.