Suitsutusastian sininen höyry kietoi koko huoneen paksuun sumuun, jonka siellä täällä lävisti lepattavien vahakynttilöiden valo. Läpitunkeva suloinen suitsutuksen haju sai aikaan keveän huumauksen. "Lempeä valo, ikuinen ihanuus" lauloivat laulajat, ja Veerasta tuntui että heidän äänensä tulivat kaukaisesta etäisyydestä.
"En mitään, en mitään maailmassa minä enää tarvitse, kun vaan sinua palvelen, Herra!" ajatteli hän syvästi liikutettuna. Hänen sielunsa oli täyttänyt omituinen, riemukas kirkkaus, ja innostunut nyyhkytys tunkeutui esille hänen rinnastaan.
Sinä päivänä tapahtui ihmetyö Veerassa — ainakin hän itse piti sitä ihmetyönä.
Vaikka vanha njanja ei voinut lukea, oli hänellä kuitenkin hallussaan muka pyhänä aarteena muutamia uskonnollisia kirjoja, joista hän joskus pyysi nuoren neidin lukemaan hänelle ääneen. Näiden kirjojen joukossa oli muuan kokoelma kertomuksia pyhimysten ja marttyyrien elämästä, "Pyhimystaruja". Kun Veera kerran oli ruvennut lukemaan tätä kirjaa, ihastui hän siihen niin suuresti, että hän pyysi sitä njanjalta ja saattoi sitten istua sitä lukemassa tuntikausia. "Miksi en minä syntynyt siihen aikaan", ajatteli hän usein murheellisena.
Mutta tänä samana jouluiltana, kun hän sydämmessään oli luvannut pyhittää koko elämänsä Jumalalle, istui hän iltasella yksinään entisessä kouluhuoneessa, ja silloin sattui hänen silmiinsä äkisti muuan vanha numero "Lukemista lapsille", joka kerran oli hankittu hänen sisarilleen. Muun tehtävän puutteessa alkoi hän selailla sitä, ja ensimäiseksi sai hän näkyviinsä liikuttavan kertomuksen kolmesta englantilaisesta lähetyssaarnaajasta Kiinassa, jotka julmat pakanat olivat roviolla polttaneet. Ja tämä tapahtui ainoastaan viisi kuusi vuotta sitten. Kiinassa löytyi siis vielä pakanoita; Siellä saattoi vielä hankkia itselleen marttyyrikruunu.
"Herra! Sinä olet itse tämän ilmoittanut minulle! Sinä osotat minulle tien ja käsket minun käymään ulos taisteluun!"
Liikutettuna ja ihastuneena heittäytyi Veera polvilleen. Että tämä vanha sanomalehti oli tullut hänen silmäänsä eteen juuri tänään ikäänkuin vastaukseksi hänen palaviin rukouksiinsa messun aikana — siinä näki hän vastaansanomattoman todistuksen Jumalallisen sallimuksen määräyksestä.
Tästä päivästä oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Kaikki hänen unelmansa saivat määrätyn muodon ja määrätyn suunnan. Kaikki, mikä koski Kiinaa, kiinnitti vilkkaasti hänen huomiotansa, ja hän punehtui, jos sattumalta päivällispöydässä keskustelu sattui koskemaan tätä maata. Oli ainoastaan yksi asia, jota hän pelkäsi — että koko Kiina käännettäisiin kristinuskoon, ennenkuin hän ennätti tulla oikein täysikasvuiseksi.
4.
Vorontzoffin tilan päärakennus sijaitsi eräällä kummulla, joka pohjoisessa loivasti vietti suureen lammikkoon — luonnollisesti maaorjien kaivamaan. Tänne oli perustettu englantilainen puutarha viivansuorine, soran peittämine käytävineen, joiden varsilla oli näkinkengän ja sydämen muotoisia kukkaisryhmiä ja joukko jasmini- ja sireenipensastoja. Ennen aikaan oli tämä osa penkerettä tarjonnut silmiä hivelevän näyn jokaiselle, joka rakasti leikattua, vuoltua ja typistettyä luontoa, mutta nyt kun edellinen puutarhuri, joka oli ollut taiteilija alallaan ja koko hänen apulaisesikuntansa, oli saanut eronsa ja yhden ainoan oppimattoman talonpojan ja kaksi poikaa seuraajikseen, tarjosi se surkean näyn. — Lammikko oli täynnä liejua ja tarjosi hyttysten lukemattomille jälkeläisille sopivan munimislaitoksen, pensastot kasvoivat umpeen ja käytävillä orasteli rikkaruohoa.