Talon takapuolella taasen, jossa oli nähty paljon vähemmän vaivaa, ja jossa luonto jo vanhastaan oli saanut kehittyä vapaasti mielensä mukaan, oli erittäin kaunista. Rakennusta ympäröi siellä välittömästi tammipuistikko, ja sen toisella puolella laskeutui kumpu jyrkkänä eräälle pienelle joelle, joka veden korkealla ollessa lorisi ja lauloi vallan hillittömästi ja kuivana aikana muuttui pieneksi kuoppaiseksi uomaksi, jonka keskellä kapea vesisuoni pirahteli edelleen. Koko rinne oli kasvanut täyteen pikku metsää ja pensaita; keväisin oli se valkea tuomen tuoksuvista kukkasista ja siinä kaikui lintujen viserrys. Siellä vilisi pensaskerttuja, kultarintakerttuja, keltavarpusia ja muita pikkulintuja, joskus tuli sinne lentomatkoillaan satakieliäkin. Syksyisin rehottelivat siellä pähkinät ja metsävaapukat; talvisin oli siellä niin paljon lunta, että koko rinne muodosti yhden ainoan valkean maton, josta siellä täällä muutamia mustia oksia pisti esille.
Vorontzoffin alue loppui tähän tällä puolella. Vastakkainen joen ranta kuului eräälle toiselle tilanomistajalle, Stepan Michailovitsch Vasiltseffille, joka tähän asti muutoin oli hyvin vähän vaivannut naapureitaan, koska hän ei melkein milloinkaan oleskellut maatilallaan. Tuo pieni yksikerroksinen puurakennus seisoi siinä vuodesta vuoteen ovet suljettuina ja akkunaluukut kiinniruuvattuina, ja hoidotta jätetty puutarha oli vähitellen muuttunut viheriäksi, varjoisaksi erämaaksi, jossa vanhojen lehmuksien suojassa ruttojuuri saavutti satumaisen ulottuvaisuuden ja keltamon untuvaiset päät pistäytyivät kaikkialla esille metsittyneiden neilikoiden, veenuskukkasten ja sinikellojen välissä.
Vasiltseffiä sanottiin hyvin oppineeksi mieheksi. Talvet vietti hän Pietarissa, jossa hän oli professorina polyteknillisessä korkeakoulussa, ja suvilomiksi matkusti hän tavallisesti ulkomaille, niin että näytti siltä, kuin olisi hän tykkänään unohtanut isältään perimänsä pienen maatilan. Mutta tänä muistettavana talvena seisahtui aivan odottamatta eräänä kauniina päivänä kyytireki autioksi jätetyn talon portin edustalle; reessä istui kaksi santarmia ja niiden välillä tilanomistaja itse.
Vasiltseffiä oli pidetty hyvin vapaamielisenä ja hän oli ollut hyvin huonoissa kirjoissa useilla vaikutusvaltaisilla henkilöillä Pietarissa. Erään vuosipäivän johdosta panivat nyt tänä talvena polyteknillisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat toimeen päivälliset, joilla esimiehenä piti olleen erään suuriruhtinaan, koulun korkean suojelijan. Hänen korkeutensa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut tavata Vasiltseffiä, joka luonnollisesti saatettiin hänen luokseen. Vasiltseff vastasi, että siinä tapauksessa tulisi hänet virallisesti kieltää olemasta läsnä päivällisillä, joilla hän piti itseään isäntänä samoin kuin muutkin professorit. Mitään virallista kieltoa ei luonnollisesti kuulunut, ja juhlassa asettui hän tyynesti paikalleen toisten opettajain viereen koulun juhlasalissa.
Parin päivän kuluttua tuli hänen luokseen salaisen poliisin päällikkö, joka kaikessa ystävyydessä kehoitti häntä pyytämään eroa ja matkustamaan perintötilalleen, josta hänellä vastaisuudessa ei ollut oleva oikeutta poistua. Suuremmaksi varmuudeksi lähetettiin hänen mukanaan matkalle kaksi suojelusenkeliä santarmien univormussa.
Tämmöisissä oloissa tapahtui Stepan Michailovitsch Vasiltseffin muutto perintötilalleen.
Voidaan helposti ymmärtää, mitä ällistystä tämä tapaus oli herättävä koko seudulla. Vastatulleesta ja hänen äkillisen ilmestymisensä syistä levisi heti mitä päättömimpiä ja hurjimpia huhuja. Monet epäilivät häntä vaaralliseksi salaliittolaiseksi, jonka vuoksi hänen ympärilleen muodostui naapurien silmissä salaperäinen, samalla kertaa sekä peljättävä että puoleensa vetävä kunniakehys. Venäjälle on nimittäin ominaista, että hyvin vanhoillisetkin henkilöt, mikäli he eivät itse kuulu poliisiin, aina tuntevat vastustamatonta, vaistomaista kunnioitusta valtiollisia rikollisia kohtaan.
Kun Vorontsoffin ja Vasiltseffin tilat olivat lähimpiä naapureita, oli aivan luonnollista, että neidit Leena ja Liisa arvelivat saaneensa jonkunlaisen omistusoikeuden tuohon mielenkiintoiseen naapuriin, joka oli tullut kuin taivaasta lähetettynä. Hän oli naimaton, ja vaikka hän ei enää ollut nuori — hän oli jo sivuuttanut neljäkymmenluvun — ja vielä vähemmän mikään Adonis, saattoi hän kuitenkin, katsoen siihen suureen katovuoteen, mikä naimahaluisiin nuoriin herroihin nähden vallitsi koko seudulla, vieläkin käydä hyvästä naimatarjokkaasta. Hän olisi kokolailla kummastellut, jos hän olisi tietänyt, kuinka tärkeän osan hän täytti nuorten Vorontzoffin neitien keskustelussa ja kunkin päivän suunnitelmien järjestelyssä. Jonkun eriskummallisen sattuman kautta tapasi hän koko seuraavan suven kuluessa aina yhden taikka toisen heistä kävelymatkoillaan, ja mikä oli vieläkin kummallisempaa, heillä oli aina näissä tilaisuuksissa hienoimmat hameensa yllään ja heidät yllätettiin aina mitä omituisimmissa ja kuvannollisimmissa asennoissa. Milloin tapasi hän vallattoman Leenan kiivenneenä kuin orava jonkun vanhan puun runkoon ja leikillisesti kurkistelevan alas häneen tiheän lehdikön läpitse, milloin löysi hän runollisen Liisan makaamassa lammin rannalla kuin uusi Ofelia hiukset hajallaan, katse uneksivana ja lemmenkukista tehty seppele kädessä. Ja kuinka ne näyttivät kummastelevan, saadessaan nähdä hänet! Kuinka pieniä suloisia pelästyneiden nymfien huudahduksia he päästivätkään hänen tullessaan! Mutta kaikki nämä pienet taidetemput eivät auttaneet yhtään mitään. Lyhyt, kömpelö tervehdys — ja niin jatkoi Vasiltseff kävelyään antautumatta milloinkaan keskusteluun. Molemmat nuoret tytöt selittivätkin tuota pikaa, että hän oli epäkohteliain karhu auringon alla.
Mutta vaikkakaan ei tuttavuus Vasitseffin ja kahden vanhimman sisaren välillä tahtonut päästä mihinkään vauhtiin, niin alkoi seurustelu sen sijaan Veeran kanssa hyvin yksinkertaisella ja niin sanoen kaikkea muuta kuin runollisella tavalla. Suvi lähestyi loppuaan: syksy oli tulossa, sateisena ja koleana, pitkine pimeine iltoineen. Ikävystyneenä pakolliseen yksitoikkoisuuteen maalaiselämässä, johon hän ei ollut tottunut, kuljeskeli Vasiltseff yhä ulkosalla ja etsiskeli edes jotakin huvitusta pitkillä kävelyillä. Mutta kuten kaikki ihmiset, jotka eivät ole tottuneet elämään maalla, tapasi hänkin tiellään usein ikävyyksiä ja joutui mielestään suuriin vaaroihinkin.
Siinä oppineessa piirissä, jossa Vasiltseff tähän asti oli oleskellut, olisi kenenkään päähän vähimmin juolahtanut epäillä häntä pelkuriksi; päinvastoin elivät hänen virkaveljensä alituisessa pelossa, että hän mahdottomalla töykeydellään saattaisi heidätkin ahdinkoon. Ja kun hänen professoriuransa sai niin odottamattoman lopun, huokasivat rohkeimmatkin hänen ystävistään: "Toisin ei voinut käydä! Niin levottomalla päällä kuin Vasiltseffilla on, ei ole mitään pysyväistä kaupunkia Venäjällä!"