Stepan Michailovitsch piti itsekin itseään hyvin rohkeana miehenä sielussaan ja sydämessään. Salaisimmissa unelmissaan — semmoisissa, joita ei tunnusteta edes lähimmille ystäville -— asetteli hän mielellään itseään mitä vaarallisimpiin tiloihin, ja useammin kuin kerran oli hän hiljaisessa työhuoneessaan ottanut osaa sotaväen ahdistamien katusulkujen puolustamiseen. Mutta siitä huolimatta ja huolimatta kaikesta tunnustetusta urhoollisuudestaan katseli Vasiltseff suurella kunnioituksella kylän koiria, joista huhu kertoi, että ne edellisenä keväänä olivat repineet rikki erään kiertelevän kerjäläisvaimon; ja kylän sonnienkin kanssa, jotka olivat jo kaksi kertaa ottaneet paimenpojan sarvilleen, vältti Vasiltseff huolellisesti alkamasta mitään tuttavuutta.
Kuitenkin oli hän kerran poistunut kotoaan jotenkin pitkälle. Hän oli poikennut pois suurelta maantieltä ja kulki tapansa mukaan vaipuneena syviin ajatuksiin, kädet selän takana ja pää alaspäin painuneena katselematta ympärilleen. Äkisti, kun hän loi katseensa ylös, huomasi hän olevansa hyvin ikävässä asemassa. Hänen ympärillään oli rämeinen niitty, jossa, jos astui vähänkään harhaan kapealta polulta, vaipui hyllyvään liejuun. Hänen edessään oli jokseenkin leveä joki ja hänen takanaan kuului koko kylän karjalauman astunta ja mylvintä.
"Hohoi, paimenpoika, pidä huolta elikoistasi!" huusi Vasiltseff.
Mutta paimen, muuan viisitoistavuotias poika, heikko sekä ruumiiltaan että järjeltään, kitisi ainoastaan jotakin epäselvää vastaukseksi ja virnisteli tylsämielisesti.
Vasiltseff seisoi epäröiden.
"Hypätkää yli joen! se ei ole syvä!" kuului äkisti vastakkaiselta suunnalta nuorekas, melkein lapsellinen ääni, jossa piili tukahutettua naurua.
Vasiltseff katsoi sinnepäin, josta hyvä neuvo oli tullut, ja huomasi eräällä kummulla joen toisella puolella, noin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, viisitoistavuotiaan tytön puolittain lapsen ja puolittain neidon, päässään olkihattu haljastuneine nauhoineen ja kulunut karttuunihame yllään, joka oli liian ahdas rinnalta ja liian lyhyt sekä hihoistaan että liepeestään.
Veera, jonka hänenkin ikävä oli ajanut aina tänne saakka, oli jo kauvan aikaa muun tehtävän puutteessa pitänyt silmällä tätä hullunkurista, hoikkaa herraa, joka antoi tuollaisten pikku asioiden säikyttää itseään.
"Kiiruhtakaa hyppäämään!" huusi tyttö vielä kerran, mutta Vasiltseff ei kuitenkaan voinut tehdä päätöstä.
Silloin harppasi Veera kummulta alas, tuhrasi pelkäämättä vanhat kuluneet kenkänsä liejuun ja raahasi esille erään lankun, jonka hän sitten ankaralla ponnistuksella sai heitetyksi puron poikki, niin että loka roiskui korkealle sekä hänen valkoisiin hameisiinsa että naapurin harmaisiin housuihin.