Kun Vasiltseff oli päässyt hyvään turvaan, häpesi hän pelkuruuttaan. Kiitettyään kiireesti ja nolona pelastajatartaan seisoi hän siinä tämän edessä tietämättä, mitä hänen piti sanoa, koettaen pakostakin vähän hymyillä. Hänellä ei ollut ollenkaan halua vetäytyä viipymättä paikalta pois ja jättää itsestään niin epäedullista vaikutelmaa, mutta hän ei suorastaan tietänyt, kuinka hän alottaisi keskustelun tämän pikku villittären kanssa, joka tuijotti häneen tyyneesti uteliaana kuin täysikasvuinen ihminen.
"Mikä kirja teillä tuossa on? Saako katsoa?" löysi hän vihdoinkin jonkun kysymyksen.
Veeralla oli nimittäin kainalossaan rakastetut "Pyhimystarut".
Vasiltseff avasi kirjan umpimähkään ja luki:
"Suuttuneena pyhään Isidoorus marttyyriin käski keisari Diocletianus vanginvartijan viemään hänet kapitoliumiin."
"Semmoisia imettäjän satuja!" huudahti Vasiltseff vasten tahtoaan.
Vorontsoffittaren tummansiniset silmät leimahtivat vihaisina. Veera tempasi äkisti kirjansa pois, teki koko käännöksen kenkänsä koroilla ja poistui hitaasti katsahtamatta taakseen.
Illan kuluessa muisti Vasiltseff vasten lähtöäänkin useammin kuin kerran aamupäivällä tapahtunutta koomillista välikohtausta, ja joka kerta tunsi hän sekä suurta halua nauramaan että vähän harmiakin.
Seuraavana päivänä lähti hän ollenkaan ajattelematta mistä syystä jälleen eilisen nöyryytyksen paikalle. Kummakseen löysi hän Veeran sieltä. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena puron rannalla ja näytti odottavan Vasiltseffia.
"Hyvää päivää", sanoi professori ojentaen ystävällisesti tytölle kätensä.