Kaiken tämän jo tietää vanhempi polvi, mutta otappa puheeksi Sonja Kovalevsky nuorempien kanssa, niin huomaat, että moni ei edes ole kuullut hänen nimeäänkään mainittavan. Se on kuitenkin vahinko, sillä hän oli siksi intressantti, rikas ja monipuolinen henkilö.
Veera Vorontzoff
1.
Minä tulin hänen tuttavakseen vuonna 1876. Olin aivan äskettäin saapunut Pietariin lopetettuani opintoni eräässä saksalaisessa yliopistossa. Muutamana kauniina päivänä istuin minä kirjoituspöytäni ääressä, kun ovelle koputettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä astui pitkä, hoikka naishenkilö huoneeseeni. Hän oli puettu hyvin yksinkertaiseen vaippaan ja hänellä oli päässä suuri musta villahuivi, jommoisia alempisäätyisten naisten Venäjällä on tapana käyttää talvisaikaan, ja joka niin täydellisesti peitti hänen kasvonsa, etten minä ensimäisessä silmänräpäyksessä nähnyt niistä muuta kuin pienen, pakkasesta keveästi punottavan nenänipukan. Mutta kun huivi oli poistettu, huomasin minä jossain määrin kummastuneena, että hän oli aivan nuori ja tavattoman kaunis. Hoikka vartalo, himmeän valkoinen iho, keveä ja lämmin punerrus poskilla, täysin muodostunut kasvojen soikeus — kaikki hänessä johdatti mieleen taiteilijan ihanne kuvan. Mutta se mikä enimmin kiinnitti minun huomiotani, olivat hänen ylimyksellisesti hienot kätensä kapeine kynsineen, ja hänen suuret tummansiniset silmänsä, joita mustat ripset varjostivat. Huolimatta hänen äärimmäisen yksinkertaisesta puvustaan oli mahdoton pitää häntä muuna kuin "barishnjana" (aatelisneitinä):
"Minä olen Veera Vorontzoff", sanoi hän. "Ehkä olette kuullut nimeni ennen?"
Todellakaan ei nimi ollut minulle tuntematon, ja kun minä kuulin, kuka hän oli, ei minua enää kummastuttanut hänen ulkonäkönsä, sillä Vorontzoffien suku Venäjällä on tunnettu tavattomasta kauneudestaan.
Minun ja Veeran vanhemmat olivat ennen vanhaan olleet läheisiä seurusteluystäviä, mutta sittemmin oli elämä erottanut heidät — he olivat muuttaneet kumpikin eri osiinsa Venäjää ja kadottaneet toisensa näkyvistään. Minä muistin kuitenkin lapsena kuulleeni isäni usein ihastuksella puhuvan "kauniista rouva Vorontzoffista", Veeran äidistä. Mitä Veeraan itseensä tulee, oli hän noin saman ikäinen kuin minä, ja me olimme leikkineet yhdessä pieninä tyttöinä, mutta sittemmin en ollut enää hänestä kuullut puhuttavan.
Minä vakuutin kuitenkin, että minua ilahdutti nähdä hänet, ja kysyin hänen asiaansa, sillä hänen käytöksessään oli jotakin, joka selvästi sanoi minulle, ettei hän ollut tullut tavalliselle yksinkertaiselle vierailulle saadakseen yksin ja ainoastaan huvia vanhan tuttavuuden uudistamisesta.
"Isäni on kuollut", sanoi hän, "ja äitini on mennyt luostariin. Minä olen siis täydellisesti riippumaton ja minulla on pieni omaisuus, joka riittää tarpeisiini. Nyt on minulla ainoastaan yksi toivomus, yksi pyrkimys — omistaa elämäni jollekin suurelle ja siunausta tuottavalle toiminnalle. Tämän vuoksi olen minä tullut Pietariin, mutta minulla ei ole täällä keitään tuttuja. Teidät tunnen minä maineestanne, koska teistä on paljon puhuttu sanomalehdissä, ja minä tiedän, että te olette opiskellut paljon ja omaatte enemmän tietoja kuin useimmat naiset. Sen vuoksi olen hakenut teidät pyytääkseni teiltä neuvoa: johtakaa minut oikealle tielle, näyttäkää minulle työ, jolle voin omistautua ruumiineni ja sieluineni."
Tämähän oli koko lailla omituinen tapa alottaa tuttavuutta, ja nämä sanat olisivat jonkun toisen suussa tuntuneet minusta kummallisilta ja ehkä huomion tavoittelulta. Mutta nuori tyttö oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, hänen sointuvassa alttoäänessään oli niin syvä ja liikutettu sävy, ja hänen sinisten silmäinsä katse oli samalla kertaa niin vakava ja kirkas, etten tullut ajatelleeksikaan hänen menettelytapansa omituisuutta — minusta oli vallan luonnollista, että hän sanoi minulle kaikkea tätä. Kuitenkin tunsin joutuvani jokseenkin hämilleni — mitä piti minun hänelle vastata? Eipä ole mikään helppo asia neuvoa henkilöille, jonka on tuntenut pari minuuttia, jotakin elämän tehtävää. Voittaakseni aikaa pyysin häntä istumaan, soitin palvelustyttöä ja käskin tuomaan teetä sisälle, sillä Venäjällä on totuttu siihen, että täytyy olla, ennenkuin puhe oikein käy, kiehuva samovaari, teekeittiö, ja pari lasia tuoksuvaa teetä edessä.