Ystävyytemme ensimäisestä alusta saakka kiintyi huomioni erikoisesti siihen, että Veera oli kaiken ulkonaisen suhteen täydellisesti välinpitämätön. Hän oli noiden henkien näkijöiden kaltainen, joiden silmät ovat niin sokeentuneet yksistään heidän itsensä näkemistä näyistä, että he ovat menettäneet kyvyn huomata, mitä tapahtuu ja liikkuu heidän ympärillään. Minä kyselin häneltä, oliko hän jo kauvankin ollut Pietarissa, ja viihtyikö hän hotellissa, jonne oli asettunut, mutta hän vastasi hajamielisesti, melkein tyytymättömänä näihin jokapäiväisiin kysymyksiin; oli ilmeistä, ettei elämän pienillä vastenmielisyyksillä ja harmeilla ollut vähääkään merkitystä hänen silmissään. Vaikka hän oli ensi kertaa Pietarissa, ei hän siellä mitään kummastellut, ei häntä mikään huvittanut, lukuunottamatta sitä ainoata, jota hän oli tullut etsimään — päämäärää, elämän tehtävää.

Minä tunsin omituista kiintymystä tähän nuoreen tyttöön, joka oli niin erilainen kaikkia ennen tuntemiani. Minä koetin kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa ja tunkeutua hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Sanoin hänelle, että minulle oli mahdotonta neuvoa häntä yhtään mihinkään, niin kauvan kuin en tuntenut häntä lähemmin, ja pyysin senvuoksi häntä tulemaan luokseni niin usein, kuin hänelle sopi, ja kertomaan minulle mahdollisimman paljon itsestään ja entisestä elämästään.

Veera puolestaan ei parempaa halunnutkaan kuin saada tehdä itsensä tunnetuksi; hän vastaili minun kysymyksiini harvinaisella suoruudella ja antoi minulle mielellään kaiken pyytämäni luottamuksen. Niinpä ei viipynytkään monta viikkoa, ennen kuin tunsin, että minun oli onnistunut katsahtaa Veeran sieluun niin selvästi, kuin yleensä on mahdollista naiselle nähdä toisen naisen sydämeen.

2.

Vorontzoffin kreivillinen suku on ylhäinen aatelissuku, vaikka ei voida sanoa sen olevan erityisesti vanhaa alkuperää. Sen virallinen sukupuu ulottuu tosin aina Rurikkiin saakka, mutta tämän todistuskappaleen pätevyys on epäiltävä. Täysin luotettavaa on ainoastaan, että muuan Saschka Vorontzoff palveli yksinkertaisena sotamiehenä eräässä hänen majesteettinsa keisarinna Katariina toisen komppaniassa, että hän oli kaunis mies, lähes seitsemän jalkaa pitkä, että hän niin hyvin osasi ansaita korkean hallitsijattarensa suosion, että hän uskollisesta palveluksesta korotettiin korpraaliksi ja sai läänityksenä maatilan, johon kuului viisi sataa sielua maaorjia, sekä tuhannen ruplaa käteistä rahaa — sielut olivat siihen aikaan halvempia kuin raha.

Tästä hetkestä luetaan Vorontzoffin suvun kukoistuskausi. Kreivin arvonimen antoi sille Aleksanteri I, jonka hovissa kaunis kreivitär Vorontzoff jonkun aikaa näytteli hyvin huomattavaa osaa. Muutoin on suvun aikakirjoilla viimeisiltä vuosisadoilta muutakin kerrottavaa kuin ainoastaan menestyksistä, se sai kokea onnen epävakaisuuttakin. Kaikki Vorontzoff nimiset ovat olleet huomattuja kiivaudestaan ja hillittömistä himoistaan, jotka ominaisuudet useammin kuin kerran saattoivat heidät ahdinkoon. Monen komean maatilan, monen tuottavan piirikunnan ovat he tämän ajanjakson kuluessa hävittäneet pelissä taikka tuhlanneet hevosiin ja kauniisiin naisiin. Vorontzoffin suvun kohtalossa sattui silloin tilapäinen pimennys, mutta sallimuksen armosta haihtui tämä keveä pilvi pian keisarillisen suosion auringossa. Yksi ja toinen suvusta osasi aina tehdä itsensä huomatuksi tsaarin ja isänmaan palveluksessa, ja uusia oivallisia tiluksia saatiin menetettyjen sijaan, niin että yleensä puhuen suku yhä kasvoi ja vaurastui.

Mutta vaikkakin omaisuuksia nopeasti hävisi ja nopeasti hankittiin heidän sukunsa keskuudessa, niin oli kuitenkin muuan kallisarvoinen perintöosuus, joka muuttumattomana siirtyi polvesta polveen, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle — se oli äsken mainittu sukukauneus. Kaikki Vorontzoffin sukuun kuuluvat ovat kauniita. Heidän keskuudestaan ei voi löytää yksiäkään ainoita rumia kasvoja, vielä vähemmin rujosyntyisiä taikka raajarikkoisia. Ikäänkuin he olisivat tunteneet luonnollista vetovoimaa kauneuteen taikka vaistomaisesti aavistaneet Darwinin oppijärjestelmiä, olivat kaikki Vorontzoffien kreivit valinneet itselleen kauniita vaimoja ja kaikki heidän tyttärensä menneet naimisiin kauniiden miesten kanssa. Sukutyyppi on nykyään niin vakaantunut ja niin hyvin tunnettu venäläisen ylimystön keskuudessa, että jos jostakusta saa kuulla: "hän on aivan Vorontzoffin näköinen", eikä heti näe määrätyn kuvan esiintyvän mielikuvituksessaan — korkeakasvuista, komeata vartaloa, pitkulaisia kasvoja, joissa on himmeä, valkoinen iho ja keveä, läpikuultava punerrus poskipäillä, matala, leveä otsa, hieno sinertävä suoniverkko ohimoilla, sysimusta tukka ja tummansiniset silmät mustine ripsineen — niin tämä merkitsee, ettei kuuluta ylimystöön eikä ole perehdytty siihen, mikä Venäjällä on "the upper ten thousand."

Tämä Vorontzoffien tyyppi on niin vahva ja elinvoimainen, että se maaorjuuden vanhoina hyvinä päivinä näytti kykenevän siirtymään jopa talonpoikiin ja talonväkeen kreivillisillä tiluksilla. Omituista kyllä, tarvitsi armollisen herran itse taikka nuorten herrojen ainoastaan oleskella jonkun aikaa herrastilalla, jotta vähän jälkeenpäin siinä ja siinä taponpoikaistuvassa — ja aina siellä, missä vaimot olivat nuoria ja kauniita — oli ilmestyvä maailmaan lapsi, joka oli aivan kuin pikku Vorontzoff ja jolla oli samat hienot, jalot piirteet kuin herrastalonkin lapsilla.

Kreivi Michail Ivanovitsch Vorontzoff oli sukunsa arvokas jälkeläinen. Kauniina ja komeana oli hänellä onni syntyä Nikolain hallituksen alussa, siihen aikaan jolloin Pietarin kaarti oli kukoistuksessaan. Palveltuaan jonkun aikaa kyrassierirykmentissä, muserrettuaan joukon naissydämiä ja rehellisesti ansaittuaan sen liikanimen, jonka hän oli saanut toverien joukossa, "aviomiesten pelko", rakastui hän intohimoisesti erääseen kaukaiseen sukulaiseensa Marja Dmitrijevna Kudrjatseffiin, jonka kauneissa, ikäänkuin suuren taiteilijan veistämissä kasvoissa oli myöskin Vorontzoffin sukupiirteet. Kun hänen rakkauteensa vastattiin naisen puolelta, meni hän naimisiin tämän kanssa ja palveli yhä edelleen rykmentissä. Hän olisi ehkä noussut korkeimmille asteille, ellei hän Aleksanteri II:n hallituksen alussa olisi joutunut pieneen kompastukseen, johonka siihenkin oli syynä kuuma Vorontzoffien veri ja onneton kauneus. Hän tuli nimittäin mustasukkaiseksi erääseen toiseen kaartinupseeriin kauniin vaimonsa tähden, haastoi hänet taisteluun ja tappoi hänen paikalla. Tapaus painettiin äänettömyyteen tavalla tai toisella, mutta nuori upseeri havaitsi kuitenkin tämän jälkeen olonsa rykmentissä vastenmieliseksi. Hänen oli pakko pyytää eronsa ja hän muutti maatilalleen, jonka hän äsken oli perinyt isältään tämän parahiksi kuoltua.

Tämä tapahtui vuonna 1857. Pietarissa kulki jo epämääräisiä huhuja tulossa olevasta talonpoikain vapauttamisesta, mutta niin pitkälle kuin Borkiin — tämä oli Vorontzoffien kreivillisen tilan nimi — nämä huhut eivät vielä olleet ennättäneet. Siellä kulki kaikki edelleen vanhaa, säännöllistä latuaan.