"Tahdotteko, että kerron teille siitä? Mutta minä varoitan teitä edeltäkäsin, että minä ehkä tulen puhumaan paljon muustakin."
Veeran koko kasvot säteilivät.
"Sekä Diocletianuksesta että Kapitoliumista tulen minä ehkä puhumaan.
Tahdotteko kuulla."
"Tahdon, tahdon!"
5.
Seuraavana päivänä kävi Vasiltseff kreivi Vorontzoffia tervehtimässä. Tuttavuus kehittyi nopeasti, ja kun Vasiltseff jonkun ajan kuluttua ehdotteli, että hän antaisi Veeralle ilmaiseksi opetusta, niin ehdotus otettiin kiitollisuudella vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä kun kreivi, suruttomuudestaan huolimatta, välistä tunsi jonkunlaista omantunnon soimausta ajatellessaan, että Vorontzoffin perheen nuorin tytär kasvoi ja vaurastui näkemättä kaikenlaisista tiedoista yhtään sen enempää vaivaa kuin yksinkertaisin talonpoikaistyttö. Aina siitä päivästä ruveten olivat sisaret varmasti vakuutettuja siitä, että Veeran oli onnistunut saada naapuri pauloihinsa, ja he onnittelivat häntä pilkaten tästä valloituksesta. Pian tuli heille tavaksi kiusotella lakkaamatta sisartaan tälle "ihailijalle".
Alussa tunsi Veera ankaraa suuttumusta tästä pilanteosta, mutta vähitellen rupesi se häntä miellyttämään. Kaikissa tapauksissa oli suuri kunnia omistaa joku, joka huokaili hänen puolestaan, ja hän rupesi tuntemaan itsensä vallan suureksi ja täysikasvaneeksi ja tärkeäksi omissa silmissään. Sisarukset kyselivät häneltä yhä ja alituisesti kaikkea, mitä opettaja oli sanonut ja tehnyt, ja he osasivat selittää jokaisen hänen sanansa sillä tavalla, että Veerallekin selvisi siinä olevan syvemmän tarkoituksen kuin hän oli luullutkaan siinä silmänräpäyksessä, jona opettaja ne lausui. Kun Veera ensikerran näki hänen, oli Vasiltseff hänen mielestään jokseenkin ruma, keski-ikäinen herra, pitkä ja laiha, jolla oli vaaleankellertävä hipiä ja pari harmaansinistä, likinäköistä silmää, jotka näyttivät jonkun verran haljastuneilta silmälasien alituisesta käyttämisestä, ja tuhkan värinen tukka, joka oli niin ohut, että häntä olisi voinut pitää kaljupäänä. Mutta kun hän nyt oli tullut sallimuksesta hänen tunnustetuksi ihailijakseen, niin oli Veerasta vallan tärkeää kaikin tavoin tehdä hänestä sankari, joten hän rupesi pitämään häntä jopa kauniinakin. Joka päivä oli hän tekevinään uuden havainnon hänen ulkomuodossaan. Hänellä oli niin miellyttävä tapa hymyillä, ja pienet, hienot rypyt, jotka muodostuivat hänen silmäinsä ympärille hänen hymyillessään, oikein kaunistivat häntä. Ja sitten oli hän niin hirmuisen oppinut ja etevä persoonallisuus — ja sehän oli luonnollisesti pääasia. Mutta joka päivä sai Vasiltseff hänen ajatuksissaan yhä suuremman tilan. Veera kulki alituisesti odotellen sitä ratkaisevaa silmänräpäystä, jolloin hän avaisi sydämensä, hän saapui lukutunneille sydän oikein jyskyttäen ja istui koko ajan hermostuneessa jännityksessä ahmien himokkaasti hänen jokaista sanaansa.
Eräänä iltana olivat he yksinään huoneessa. Hämärä oli jo tullut, mutta palvelustyttö oli unohtanut tuoda lampun sisään. Vasiltseff oli pannut kirjan kädestään ja istui pitkän aikaa ääneti nojaten päätänsä kättään vasten. Veera istui liikkumatta hänen vieressään. Hän tunsi äkisti olevansa vaikeassa asemassa, hän melkein pelkäsi liikkua. Hän kiinnitti katseensa Vasiltseffin ruskeaan laihaan käteen ja seurasi koneellisesti silmillään erästä paksua sinistä suonta, jota varjostivat muutamat tummat ihokarvat, ja joka tasaisesti kapeni ylöspäin ja ulottui ranteesta keskisormeen saakka.
Esineet kävivät yhä hämärämmiksi ja niiden piirteet epäselviksi. Sitä mukaan kuin Vasiltseffin käsi hämärtyi, ponnisti Veera tietämättään silmiään erottaaksensa sen. Jonkunlainen kummallinen vapistus oli vallannut hänet, ja joka silmänräpäys kävi hänelle hengittäminen vaikeammaksi, sydän kolkutti kuin vasara, ja hänen korvissaan kohisi niinkuin kaukaisen vesiputouksen jyminä. Äkisti heräsi Vasiltseff unelmistaan ja otti Veeran kädet hellästi omiinsa. "Rakas pikku Veera", alkoi hän ikäänkuin tarttuen ajatustensa juoksuun. Nyt oli siis tuo suuri silmänräpäys tullut — se jota Veera oli niin kauvan odottanut. Mutta edellä ollut pitkä äänettömyys, kun hän oli liikahtamatta istunut ja tuijottanut häneen, oli siihen määrään jännittänyt hänen hermonsa, että hänelle oli mahdotonta enempää sietää. Hän oli mielestään tukehtumaisillaan ja hypähti erilleen Vasiltseffista melkein kirkaisten: "Minä tiedän kaikki! Mutta Jumalan tähden, älkää sanoko mitään — tällä kertaa."
Vasiltseff tuijotti häneen mykkänä kummastuksesta. "Veera, lapseni, mikä sinun on?" kysyi hän tuskaisena. Nyt tuli Veera tajuihinsa ja hänelle selvisi äkisti, että hän oli käyttäytynyt hirvittävän tyhmästi. Mutta hän ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa kiihkonsa selitykseksi, vaan hän änkytti ainoastaan: "Minä peljästyin — minä ajattelin — minä luulin —"