Vasiltseff katsoi häneen pitkään, ja hänen kasvojensa hämmästynyt, peljästynyt ilme muuttui vähitellen tuskallista epäluuloa ilmaisevaksi. Hän meni hitaasti Veeran luokse, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsahti häntä suoraan silmiin. "Veera, nyt minä tahdon, nyt minä vaadin saada tietää, mitä te luulitte!" Hänen vaaleansiniset silmänsä oikein tunkeutuivat Veeran silmiin ja tämän ankaran, tutkivan katseen voimasta tunsi Veera menettävänsä jokaisen jäljen omasta tahdostaan, hän tiesi lausuvansa oman tuomionsa, mutta vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, niin hänen täytyi vastata hänelle ja vastata totuus. Ja sitten sai hän esille epätoivoisena kuiskauksena: "Minä luulin, että olitte minuun rakastunut."

Vasiltseff irroitti hänen kätensä tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen. "Oh, Veera, että sinäkin olet tuollainen pintapuolinen turhamainen pikku nukke, joka luulet, ettei sinun läheisyydessäsi muka voi muuta ajatella kuin rakkautta ja kurttiisia!" Ja näin sanoen käänsi hän hänelle selkänsä ja astui huoneesta ulos.

Veera jäi seisomaan paikalleen, peräti häpeissään ja masentuneena. Ensimäisen silmänräpäyksen hämminkiä seurasi niin voimakas epätoivon puuska, ettei hän tietänyt, kuinka hänelle oli oleva mahdollista elää tämän jälkeen. Hän tunsi menettäneensä kunniansa ainaiseksi; hän ei voisi enää koskaan katsoa kunniallisia ihmisiä silmiin, ei koskaan sietää sisartensa ja palvelusväen katseita, sillä olihan näillä kaikilla selvillä, mitä hän oli luulotellut itselleen, ja he saisivat nyt kuulla, kuinka häpeällisesti ja epänaisellisesti hän oli käyttäytynyt. Minne piti hänen mennä päästäkseen pois heidän näkyvistään, voidakseen oikein itsensä kätkeä? Ainoa pakopaikka, minkä hän tiesi, oli njanjan pieni pimeä huone, jossa hän niin usein lapsena oli etsinyt suojaa ja lohdutusta kaikissa pienissä huolissaan. Sinne hän nytkin juoksi suuressa sydänsurussaan, ja sinne jäi hän koko illaksi makaamaan njanjan suureen vuoteeseen ja itkemään, kuin olisi hänen sydämensä tahtonut musertua. Ystävällinen muija hyväili ja taputteli häntä kuten ennen vanhaan, kun Veera oli hänen lelliporsaansa, mutta hän ei kysellyt mitään. Ja vähitellen tuli Veera tyynemmäksi; hän antoi houkutella itsensä juomaan kupin teetä, jonka njanja hänelle laittoi, ja sen jälkeen nukkui hän äkisti ja raskaasti kuin pieni lapsi, kyyneleet vielä riippuen silmäripsissä.

Seuraavana aamuna heräsi hän väsyneenä ja raukeana; hänen kaikkia jäseniään kolotti ja hän tunsi itsensä kuin vaikeasta taudista toipuneeksi. Puolustusvaisto opetti hänelle kuitenkin että hän saattoi välttää sisarten pilkan ainoastaan olemalla olevinaan kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. Ja sen hän tekikin ja suoritti ensimäisen näytteensä itsensä hillitsemisessä jokseenkin suurella menestyksellä. Mutta Vasiltseffia hän ei tahtonut tavata, ei millään ehdolla — kaikkea muuta vaan ei sitä. Hän pakotti itsensä kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, joissa hän pyysi saada lopettaa kaiken enemmän lukemisen hänen kanssaan, ja lähetti viejän toimittamaan kirjeen perille. Ja näin käyskenteli hän useita päiviä ponnistellen näyttääkseen tyyneltä ja huolettomalta, mutta valmiina itkemään millä hetkellä tahansa. Vähitellen, hänen itsensä huomaamattaan, alkoi vaikea haava kuitenkin parantua, eikä asia tuntunut hänestä enää niin vallan auttamattomalta kuin ensimäisessä silmänräpäyksessä. Mutta sitten eräänä kauniina päivänä, noin viikon perästä tuosta onnettomasta tapauksesta, sai Veera kuulla Vasiltseffin askeleet portaissa. Hän säpsähti ja juoksi puutarhaan välttääkseen häntä, mutta Vasiltseff oli nähnyt hänet ja meni perässä. Hän saavuttikin tytön pian. Vasiltseff oli niin tyynen, ystävällisen ja hyväntahtoisen näköinen, kuin ei yhtään mitään erikoista olisi ollut heidän välillään. Ja Veera, hän oli vihannut häntä kaikki nämä päivät, mutta nyt nähdessään hänet jälleen, tunsi hän äkisti itsensä vallan iloiseksi, vaikka häntä samalla kertaa suuresti hävetti.

"Ei Veera, asia ei saa tällä tavalla jatkua", sanoi hän. "Surkea väärinkäsitys on syntynyt meidän välillemme, mutta nyt me puhumme kerta kaikkiaan suumme puhtaaksi asiasta ja sitten olemme hyviä ystäviä edelleenkin. Minä olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, pikku Veeraseni, noin kolme kertaa niin vanha kuin sinä, ja pahempaa olisi kuin hulluttelu, olisi suorastaan rikollista, jos olisin sinuun rakastunut — mutta sitä en ole, Jumalan kiitos! Mutta minä saan ja tahdon rakastaa sinua nuorena ystävänäni, pienenä tyttärenäni ja minä olen käyttävä kaiken kykyni tehdäkseni sinusta tosiaankin todellisen ihmisen. Katsos, rakas lapseni, ainoa keino naiselle tulla itsenäiseksi olennoksi, joka voi työskennellä yhdessä meidän miesten kanssa, on oppia olemaan ystävyyssuhteissa miesten kanssa, ilman, että siitä silti tulee kiemailua ja lemmenseikkoja. Rakkaus on vakava asia, jonka kanssa ei tule leikkiä. Ja osoittaakseni, kuinka suuren arvon minä annan sinun ystävyydellesi, tahdon kertoa sinulle erään asian, jota en moneen vuoteen ole kenellekään jutellut."

"Yhden ainoan kerran elämässäni olen naista rakastanut. Hän oli paras, jaloin ihminen maan päällä, mutta häntä alettiin epäillä nihilistisistä salahankkeista ja hän raastettiin vankilaan. Ei kuitenkaan voitu todistaa rikosta, josta häntä syytettiin, vaan täytyi hän vapauttaa jälleen. Mutta pitkällisestä oleskelustaan kosteassa, epäterveellisessä vankikomerossa oli hän saanut hirmuisen taudin — jonkunlaisen luumädän kasvoihinsa — ja hän sai vapautensa ainoastaan päästäkseen kuolemaan pitkällisen kuoleman mitä kauheimmissa tuskissa. Minä istuin koko ajan hänen sairasvuoteensa ääressä ja näin hänen tulevan muodottomaksi ja kärsivän niin hirmuisesti, että minunkin, joka rakastin häntä eniten, täytyi toivottaa hänelle kuolemaa ainoana mahdollisena pelastuksena hänen kurjuudestaan. — Katsos, Veera, kun on kokenut jotakin tämmöistä, niin sitä ei unohda vallan helposti, ja maassa, jossa sellaista voi tapahtua, on ihmisellä tuskin oikeutta ajatella itseään ja omaa onneaan."

Mielenliikutus tukahutti hänen äänensä. Veera itki hartaasti, mutta hiljaa. Jonkun hetken kuluttua näytti Vasiltseff hänelle nuoruutensa rakastetun valokuvaa — tummaverisiä, kauniita ja älykkäitä kasvoja. Veera arveli, ettei hän koskaan elämässään ollut nähnyt mitään kauniimpaa. Kunnioittavasti painoi hän huulensa valokuvaan, kuin olisi se ollut jonkun pyhän marttyyrin kuva, ja kyynelet silmissä uudisti hän itsekseen entisen lapsellisen lupauksensa tavoitella marttyyrikruunua. Mutta nyt hän ei enää tahtonut hakea sitä Kiinasta, nyt tiesi hän, että tämä kruunu oli yhteinen kohtalo monelle, monelle hänen omassa isänmaassaan.

Nyt seurasi aika, jota Veera jälestäpäin aina muisteli elämänsä onnellisimpana.

Hän ja Vasiltseff olivat alituisesti yhdessä. He tapasivat toisensa joka päivä, lukivat, tutkistelivat, keskustelivat ja haaveilivat kilpaa kaikkien mahdollisten vapausaatteiden ja pilvilinnojen alalla. Vasiltseff oli ilmeisesti yksi noita uneksivia mielikuvituksen ihmisiä jotka ainoastaan Venäjällä voidaan lukea valtiollisten kiihoittajien joukkoon. Hän lueskeli Veeralle Herzenin teoksia ja Ogareffin runoja. Näiden jälkimäisten joukossa oli erikoisesti yksi, joka teki Veeraan syvän vaikutuksen:

"Suuri mahtava kuningas istuu valtaistuimellaan; hänen elämänsä kuluu humussa ja touhussa, lakkaamattomissa juhlissa ja juomingeissa, pelkässä riemussa ja loistossa. Ei kukaan voi kilpailla vallassa hänen kanssaan; tarvitaan ainoastaan vihastunut katse hänen silmistään sellaisen rohkean masentamiseksi ja tuhoamiseksi, joka uskaltaa nousta häntä vastaan. Tuo suuri, mahtava kuningas ei pelkää ketään maan päällä. Mutta maan alla työskentelevät pienet kääpiöt — näkymättöminä, äänettöminä tekevät he työtä yötä ja päivää herkeämättä, ilman lepoa ja rauhaa. Älä unohda sitä, suuri kuningas, he työskentelevät työskentelemistään, eikä mikään mahti maailmassa voi ehkäistä heidän pyrinnöitään. Jos heistä joku tulee työhön kelpaamattomaksi taikka raivataan tieltä pois, niin täyttää hänen paikkansa heti kymmenen muuta. He kovertavat maan sinun jalkojesi alla, oi suuri kuningas, ja sinä päivänä, jolloin sinä vähimmin sitä aavistat, on sinun kultainen valtaistuimesi syöksyvä perikatoon!"