Tällä tavalla oli kulunut kolme vuotta, ja Veera oli nyt kahdeksantoista vuotias. Hän ei itse enää tietänyt, rakastiko hän Vasiltseffiä vaiko ei — hän ei sitä koskaan ajatellut — hän tiesi ainoastaan, että Vasiltseff täytti kaikki hänen ajatuksensa, ja että hän oli puolestaan tullut tälle välttämättömäksi.

6.

Oltiin huhtikuu lopulla. Lammikkojen jäät olivat särkyneet, ja lumi oli sulanut. Mutta kylmiä ilmoja jatkui vielä kauvan; kaikki kehittyi vielä hitaasti, raskaasti, ikäänkuin vastenmielisesti, askeleen eteenpäin, kaksi taaksepäin. Jokaista pientä kasvia, jokaista ruohonkortta täytyi ikään kuin erityisesti pyydellä ja houkutella, ennenkuin ne saatiin ravistamaan yltään talvilumensa ja pistämään maasta ylös hienon, aran pikkulehtensä ensimäisen kärjen. Mitään todellista kevään edistymistä ei huomattu missään.

Mutta äkkiä eräänä yönä alkoi lempeä haalea sade, ja tästä silmänräpäyksestä lähtien meni kaikki kuin lumouksella. Oli kuin olisi jokin salainen käymisvoima piillyt kätkeytyneenä tuossa hienosti tuoksuvassa kevätsateessa. Kaikki liikahti, kaikkialla syttyi elämisen halu. Jokaiselle tuli kiire päästä esille, siinä tungeksittiin ja sysäiltiin toisiaan, ikään kuin olisi peljätty myöhästymistä, ja jokainen oli lujasti päättänyt pitää kiinni oikeudestaan ja saada osansa olemassa olosta.

Kun Borkin asukkaat seuraavana aamuna heräsivät, eivät he voineet olla huutamatta hämmästyksestä. Yhtenä ainoana yönä oli kaikki muuttunut — ei voinut enää tuntea puutarhaa taikka peltoa taikka metsää. Eilen oli kaikki ollut mustaa ja alastonta, ja nyt oli kaikki peittynyt ohueen, vaalean viheriään kalvoon. Ilmakaan ei ollut sama kuin eilen. Se tuoksui kokonaan toisin ja oli niin helppo hengittää.

Koko luonnon valtasi oikea kevätkuume. Koivut olivat jo pukeutuneet hienoon läpinäkyvään lehtivaatteeseensa, joka oli ohutta ja keveätä kuin harso. Poppelien suunnattomista, paisuvista nupuista putoili tahmeita suomuja, jotka täyttivät ilman vahvasti huumaavalla tuoksulla. Keltainen, hyvänhajuinen siemenjauho leppien ja pähkinäpuiden tertuista leijaili ympäriinsä kaikkialla irtautuneiden valkeiden kukkalehtien keralla tuomista ja kirsimarjapensaista. Kuuset muodostivat pitkiä, vaaleanvihreitä kasvannaisia, suoria kuin kynttilöitä, jotka olivat omituisia väriltään vanhan viimevuotisen havun rinnalla. Ainoastaan tammi seisoi vielä alastomana ja jörönä, kuin ei se ajattelisi kevättä ollenkaan.

Joka päivä tuli uusia vieraita lentäen etelästä. Oli jo viikko siitä kuin kurkien kolmikulma kuvastui taivasta kohden. Tikka koputteli vanhassa ontossa puussa. Pääskyset risteilivät verannan katon alla, etsien vanhoja pesiään ja käyden katkeraa taistelua varpusia vastaan, jotka talven kuluessa olivat anastaneet heidän laillisen omaisuutensa.

Pelloilta nousi kuumia höyryjä, jotka huumasivat ihmisten päitä. Ihminen ikäänkuin tunsi, kuinka tuolla alhaalla maan helmassa tehtiin työtä, eriskummallista salaperäistä työtä. Jokaisella askeleella tapasi siemenaiheen uuteen, nuorekkaaseen elämään joko kasvi- taikka eläinkunnasta. Lammikoissa tapahtui kiivaita lemmentaisteluita ja kosintoja. Jokaisessa pienessä vesilätäkössä vilisi miljaardeja mitä erilaisimpia ja ihmeellisimpiä elämän muotoja, ja kaikki tämä kihisi ja kuhisi, kaikki tämä kilpaili kehittyäkseen, ja kaiken tämän oli vallannut tietoisuus oman minänsä arvosta ja merkityksestä.

* * * * *

Entisessä kouluhuoneessa Borkin maatilalla istui kirjoituspöydän yli nojautuneena, nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, pitkä ja kaunis vartaloinen, joka syrjästä katsoen on hieno, ikäänkuin veistetty, ja jolla on syvämietteiset, mustien ripsien varjostamat silmät. Hänen edessään pöydällä on avonainen kirja, osa Dobroljuboffin kirjoituksia, mutta hänen on nähtävästi vaikeata keskittää ajatuksiaan lukemaansa. Hän nostelee alituisesti päätään, nojautuu taaksepäin tuolin selkämystää vasten, sormet leikkivät koneellisesti norsunluisella veitsellä, ja hänen silmissään on jännittynyt, odottava ilme, ikäänkuin hän kuuntelisi, tulisiko joku. Sitä yksitoikkoista, mutta sisällisessä suhteessa onnellista ja monipuolista elämää, jota Veera on viettänyt näinä vuosina, on viimeaikoina häirinnyt joku levottomuus hänen ystävänsä vuoksi. Vasiltseffin suosio oli nimittäin alkanut alentua muiden tilanomistajain silmissä, jotka syyttivät häntä useista sangen vakavista hairahduksista. Ensinnäkin oli hän ilman korvausta antanut talonpojilleen kaiken sen maan, joka hänellä ennen oli ollut, ja siten saanut aikaan ei ainoastaan itselleen tuntuvan vahingon, vaan myöskin antanut hyvin haitallisen esimerkin koko kulmakunnalle. Toisekseen epäilivät he häntä siitä, että hän sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, antoi pyytämättä neuvoja toisten talonpojille ja teki useamman kerran tyhjäksi kavalan tempun, jonka se taikka tämä tilanomistaja oli suunnitellut jakaessaan maata entisille maaorjilleen.