Vaikka ei voitu syyttää Vasiltseffiä mistään laittomuudesta, olivat kaikki siitä yksimielisiä, ettei hän käyttäytynyt sillä tavalla, kuin hänen asemassaan olevan henkilön olisi pitänyt. Hän näytti tykkänään unohtaneen, että sen, joka on tullut karkoitetuksi valtiollisista syistä maatilalleen, on vastaisuudessa velvollisuus noudattaa kaksinkertaista varovaisuutta. Yksi ja toinen hänen ystävistään koetteli jo antaa hänelle jonkun viittauksen, että kuvernööri rupesi karsain silmin häntä katselemaan, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän mitään.
Mutta vaikka tilanomistajat olivatkin närkästyneet Vasiltseffiin, niin olivat sitävastoin seudun kaikki talonpojat häneen vallan ihastuneet, eivätkä voineet kyllin iloita hänen tulostaan paikkakunnalle. Aluksi olivat he tosin pitäneet häntä tavallisena herrasmiehenä ja pysyneet epäluuloisesti hänestä loitolla. Mutta vähitellen pääsivät he varmuuteen siitä, että hän tarkoitti heidän hyväänsä. He alkoivat yhä enemmän lähestyä häntä ja lopuksi tuli heille tavaksi kääntyä hänen puoleensa kaikissa asioissaan. Niinä vuosina, jotka seurasivat maaorjuuden poistamista, syntyi alituisia riitoja talonpoikien ja tilanomistajien välillä maanjakoa koskevista asioista. Herrasmiehet olivat laillisesti velvoitettuja luovuttamaan osan tiluksistaan entisille alustalaisilleen; mutta tässä ilmestyi lukemattomia väärinkäytöksiä, ja monet rikkaat herrat osasivat kavaluudella taikka lahjuksilla suoriutua asiasta siten, että he todellisuudessa luovuttivat paljoa vähemmän maata, kuin mihin he olivat velvolliset. Niin oli laita varsinkin eräällä tilalla kulmakunnalla, ja oikeudessaan petetyt talonpojat tulivat vähän väliä Vasiltseffin luokse valittamaan hätäänsä. Hän tuki heitä tyytymättömyydessä ja osoitti heille kartalta, kuinka oikeutettuja heidän vaatimuksensa olivat. Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan, kunnes talonpojat päättivät väkisin ottaa, mitä eivät laillista tietä voineet saada entisiltä isänniltään.
Syntyi meteli. Poliisi lähetettiin paikalle, kuvernööri omassa persoonassaan saapui myös tutkimaan asiata itse paikalla ja lähetti virastoille raportin, jossa hän kuvasi tapauksen menon vaaralliseksi ja arveluttavaksi aluksi yleiseen vallankumoukseen, joka ainoastaan hänen pontevuudellaan tällä kertaa oli tullut tukahutetuksi. Luonnollisesti selitettiin Vasiltseff varsinaiseksi alkuunpanijaksi; valtiollisesti hairahtunut henkilö on aina epäiltävä.
Vasiltseff oli nyt ollut matkalla pari viikkoa muutamien talonpoikien asioissa, ja hänen poissaollessaan oli Veera pari kertaa kuullut naapureilta, jotka olivat käyneet tervehdyksillä, hyvin ankaria arvosteluja hänen käytöksestään. Juuri tänä päivänä oli hänen ollut vaikea pöydässä pidättää harmin ja tuskan kyyneleitä kuullessaan niitä syytöksiä, joita Vasiltseffiä vastaan tehtiin. Mutta tänä iltana oli hän, Jumalan kiitos, tuleva kotiin, hän odotti hänen käyntiänsä joka silmänräpäys.
"Korkeintaan puolen tunnin kuluttua on hän varmaan täällä." Veeran valtasi niin suuri ilo, ettei hän voinut istua alallaan. Hän viskaa kirjan kädestään ja menee akkunan luo. Laskeutuvan auringon vinot säteet ympäröivät hänet tulen värisellä loisteella ja pakottavat hänet lakkaamatta räpyttämään silmiään.
"Onpas ulkona kaunista. Ei ole koskaan ollut luullakseni näin kaunis kevät. Ja kylläpäs kaikki kasvaa! Se on oikein ihmetyötä! Kun eilen aamulla katsahdin ulos, näin ainoastaan paljaan vuoren — nyt voi poimia kätensä täyteen vuokkoja ja lumikelloja. Ne ikäänkuin tunkeutuvat valmiina maasta esille. Saduissa kerrotaan nuorukaisesta, joka oli niin tarkkanäköinen, että hän saattoi nähdä ruohon kasvavan. Niin, se ei olekkaan vallan kummallista keväisin — jos minä vaan katsoisin oikein tarkasti, niin luulisin minäkin voivani — Mitä nyt? Käki kukkui metsässä! Ensi kerran tänä vuonna. Oi Jumala, kuinka ihanaa!"
Tällä hetkellä näytti Veeran tavoittelema marttyyrikruunu olevan hyvin kaukana.
Kun Vasiltseff vihdoinkin astui sisään, juoksi Veera häntä vastaan niin lämpimästi, että Vasiltseff menetti tavallisen itsensä hillitsemisen.
Hän tarttui molemmin käsin tytön käsiin, pitää häntä käsivarren pituuden itsestään ja katselee häntä hellästi ihastuneena.
"Kuinka teidän on käynyt, Veera? Minä en ensi katseella tuntenut teitä! Kaksi viikkoa sitten jätin teidät pienenä tyttönä, ja löydän —" Hän ei lopettanut lausettaan, mutta hänen katseensa puhui hänen puolestaan.