Veeran poskille nousi voimakas puna ja hän loi tahtomattaan katseensa alas. Tuntui niin hyvältä olla jälleen yhdessä hänen kanssaan, mutta nämä kaksi viikkoa olivat todellakin saaneet aikaan muutoksen. Hänen kätensä eivät olleet koskaan ennen tuntuneet niin kylmiltä eikä hänen poskensa niin palavilta Vasiltseffin läsnä ollessa. Salatakseen mielenliikutustaan alkoi Veera koneentapaisesti panna kirjoja pöydälle esille.
"Ei, Veera, tänään emme lue. Istukaamme mieluummin tässä!" Hän istahti tuolille avonaisen akkunan viereen ja sytytti paperossin. Veera istahti hänen viereensä; hänen sydämensä tykytti varsin kiivaasti ja nopeasti — hän oli kuin pieni vapiseva lintu. Ulkona oli nyt melkein aivan pimeä. Korkealla heidän päittensä päällä kaareili tummansininen taivas, joka vähitellen vaaleni alas länteen ja jota alhaalla näköpiirissä reunusti valoisa kullan värinen juova. Suossa kurnuttivat sammakot kuorossa. Huoneen nurkista kuului ensimäisten hyttysten yksitoikkoinen, sitkeä surina. Suuri turilas lensi raskaasti akkunan ohi täyttäen ilman kumealla, hyrisevällä bassollaan.
Kaukana pensaissa, jotka eroittivat keittiön puutarhasta, kiilsi jotakin valkeata. Muuan naisolento, jolla oli kaulahuivi päässä, seisahtui silmänräpäykseksi epäröiden ja katsahti varovasti taaksensa, ettei kukaan seuraisi häntä, jonka jälkeen hän nopeasti juoksi pois metsikköä kohden. Minuuttia myöhemmin kuului sieltä hyväilevä miehen ääni ja matala, onnellinen nauru. Etäältä kuului pajuhuilun valittavia säveleitä, joita joku maalainen paimentaiteilija tarjosi.
"Kerro minulle, mikä tuo talonpoikia koskeva historia on. Minulle on puhuttu vallan hirmuisia asioita tänään pöydässä", alkoi Veera äkisti, mutta hänen äänestään kuuluu, että hän pakottaa itsensä puhumaan; niin luonnoton on ääni.
Vasiltseff säpsähtää ikään kuin hänen sanojensa herättämättä. "Vai niin" sanoo hän, "no niin, on vallan luonnollista, että minua nyt tuomitaan ankarasti. Mutta minä en ole pahoillani saadessani näin vähitellen yleisen mielipiteen kääntymään näiden talonpoika raukkojen hyväksi. Minä olen kertova teille tämän kaikki seikkaperäisesti, Veera — mutta sitten. Nyt en minä voi!"
Jälleen alkaa muutamien silmänräpäyksien äänettömyys. Lampusta, joka on kaukana huoneen toisessa päässä ja varjostimella verhottu, lankeaa kapea valojuova Veeraan valaisten ainoastaan vähäisen osan hänen kasvojaan ja jättäen muun varjoon. Jokaisella liikkeellä, jonka hän tekee, näyttää hänen ulkomuotonsa muuttuvan.
Vieläkin muutamien minuuttien äänettömyys, ainoastaan hyttyset surisevat ja paimen yhä puhaltelee huiluunsa.
Raitis illan viileys tunkeutuu huoneeseen ja täyttää sen mehevän vihreyden ja kukkivan tuomen tuoksulla.
"Veera, muistatteko erästä keskusteluamme kolme vuotta sitten? Minä olin silloin aivan varma itsestäni, ettei koskaan mitään sellaista tapahtuisi — mutta nyt — sanokaa minulle, Veera, olenko teidän mielestänne kovin, auttamattoman vanha?"
Viimeiset sanat tulivat esille tuskin kuultavana, vapisevana kuiskauksena. Veera tahtoi vastata jotakin, mutta kieli kieltäytyi palveluksestaan.