Jollakin selittämättömällä tavalla joutui Vasiltseffin käsi Veeran käden päälle. Tämä kosketus saa hengityksen hänen rinnassaan tukkeutumaan, huulet eivät enää löydä mitään sanoja eikä kumpikaan uskalla itseään liikuttaa.
"Stephan Michailovitsch! Veera! Oletteko siellä?" kuuluu Liisan heläjävä ääni ulkona käytävässä.
Vasiltseff hypähtää kiivaasti pystyyn.
"Huomenna, Veera!" kuiskaa hän, astuu matalasta akkunasta ulos puutarhaan ja häviää pimeyteen.
* * * * *
Tuoksuava, aisteja kiihottava kevät yö on tullut salaperäisine lumouksineen, tunnelmarikkaine huumauksineen. Tulet kylässä on sammutettu. Kaikki äänet haipuvat vähitellen. Paimenen huilu on vaijennut jo kauvan sitten; sammakot ovat hiljaa, hyttysetkin ovat nukkuneet. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu äkisti jokin kummallinen kahina pensaissa, lammikon vesi leiskahtaa, taikka tuulen nuuska tuo mukanaan kaukaisesta kylästä valittavan ulvonnan joltakin kahlekoiralta, joka kituu yksinäisyydessään tänä ihanana, tunnelmarikkaana yönä.
Veera ei nuku. Hänestä on liian helteistä tässä suuressa, viileässä makuuhuoneessa, joka nyt on yksin hänen hallussaan, erillään sisarista. Hän nousee ylös vuoteeltaan, avaa akkunan ja painaa polttavan poskensa kylmää lasiruutua vasten. Mutta hän ei saa siitä viileyttä; hänen kasvonsa hehkuu kuten ennenkin, ja hän tuntee tuntemistaan samaa ahdistusta sydämessään, yhä värisyttää hänen koko olemustaan sama epäselvä onnellisuuden tunne.
Kuinka hiljaa onkaan kaikki! Viidakko näyttää niin suurelta ja tiheältä; koivut seisovat tuolla niin täyteläinä ja tummina, kuin olisivat ne tunkeutuneet yhteen kuiskaillakseen jostakin onnellisesta salaisuudesta. Yön äänettömyydessä kajahtelee äkisti hiljainen kilinä, — siellä kulkee postimiehistö ohitse isolla maantiellä. Ilma on niin puhdas ja läpikuultava, että kulkusten kilinä kuuluu jo kaukaa, viiden virstan päästä, aluksi heikosti, melkein epäselvästi; silmänräpäykseksi lakkaa se kokonaan — miehistö ajaa luultavasti jonkun kummun taakse, — mutta pian kuuluu se jälleen kirkkaana ja selvänä, yhä lähempänä, yhä iloisempana; on näkevinään miehistön kiitävän eteenpäin täyttä vauhtia; nyt erottaa jo piiskan läimäyksetkin, kyytitalonpojan äänen ja hevoskavioiden poljennan. Sitten etenevät äänet jälleen. Kummallista! Tuntuu kuin ne yhtäkkiä, vallan kokonaan vaikenisivat. Ajajat ovat ehkä seisahtuneet johonkin läheisyyteen.
Niin, onpa todellakin kummallista, kuinka postikulkusten kilinä yön aikaan saattaa liikuttaa jonkun mieltä! Tietäähän, ettei odoteta ketään kaivattua matkustajaa. Luultavasti siellä on ainoastaan rauhantuomari, joka on saapunut kylään, taikka stanovoj, joka aikoo toimittaa jonkin tutkimuksen. Mutta joka tapauksessa, heti kun kuulee tämän keveän, hopeankirkkaan kulkuskilinän suurella maantiellä, alkaa sydän tykyttää nopeammin. Ja ajatus kiitää vastustamattomasti kauvas etäisyyteen, näkymättömiin, vieraisiin maihin.
"Oi Jumala, kuinka elämä on suloinen!" Tahtomattaan, koneellisella liikkeellä panee Veera kätensä yhteen kuin rukoillakseen. Vasiltseff sanoo itseään materialistiksi, ja Veerakin on tutustunut kaikkiin uudempiin oppisuuntiin ja pitää täytenä totena, ettei hänkään enää usko ollenkaan Jumalaan. Mutta siitä huolimatta on hänen sielunsa tällä silmänräpäyksellä täpösten täysi, intohimoista, rajatonta kiitollisuutta sitä kohtaan, joka on hänelle kaiken tämän onnen antanut, ja vanhasta, lapsellisesta, katoamattomasta tavasta kääntyy hän palavassa rukouksessa Jumalan puoleen, jonka olemassaoloa hän ei tunnusta.