"Oi Jumala! Minä tiedän, että maailmassa löytyy paljon surua, paljon vääryyttä ja paljon hätää! Minä tahdon palvella lähimmäisiäni, minä olen valmis antamaan henkeni heidän edestään! Mutta vasta tuonnempana, tuonnempana, oi Jumala! Nyt minä kaipaan sanomattomasti onnea."
Silmänräpäykseksi saa Veera unohdusta levottomassa uinahduksessa. "Huomenna" välähtää kuin kirkas salama hänen tajunnassaan, ja jälleen tuntee hän samaa suloisesti väsyttävää levottomuutta, samaa polttavaa onnellisuuden kuumetta.
Aamun ruskotus syttyy jo taivaalle. Kukko on kiekunut jo toisen kerran; varpuset tiukuttavat toimeliaasti akkunan alapuolella, mutta hän ei vaan voi nukkua, vaan on yhä pitkänään vuoteellaan posket polttavan kuumina ja kädet jääkylminä. Vasta auringon noustua vaipuu hän vihdoin syvään, lyijynraskaaseen uneen.
Hän nukkui hyvin pitkään. Oli myöhään, jo lähellä puolta päivää, kun hänet valtasi uudelleen selittämätön tietoisuus jostakin ihmeellisestä onnesta, joka oli tapahtunut edellisenä iltana.
Veera nauttii loikoillen ja venytellen itseään vuoteellaan.
"Mutta mitä minä ajattelen? Ja minun pienet koululapseni!" juolahtaa hänen mieleensä. Hän hypähtää ylös ja aikoo pukeutua, mutta kelloon katsahtaessaan näkee hän olevan niin myöhäistä, että oppitunti sittenkin on mennyt hukkaan, ja ettei maksa vaivaa kiirehtiä. Hän laskeutuu uudelleen makuulle ja sulkee silmänsä hymyillen hiljaa vastaiselle onnelleen.
Palvelustyttö tulee huoneeseen varovaisin askelin nähdäkseen, nukkuuko neiti vielä.
"Rakas Anisja, miksi et ole ennemmin minua herättänyt?" huutaa Veera iloisesti hänelle.
"Minä olen ollut täällä jo viisi kertaa, neiti; mutta te nukuitte niin makeasti, että synti oli teitä häiritä."
"Miksikä hän näyttää niin kummalliselta tänään?" ajatteli Veera.