Koko talon, palvelusväenkin, oli vallannut tuo omituinen, aiheeton kauhu, jonka sininen univormu aina synnyttää Venäjällä. Kaikki odottivat, että onnettomuus milloin tahansa suistuisi heidän päälleen.
"Poliisi, poliisi tulee tänne!" kirkui äkisti palvelustyttö Fenja hyökäten sisään, sillä hän oli kuullut kyytikulkuset isolla maantiellä. Tämän kamalan tiedon kuultuaan joutuivat kaikki kuin suunniltaan peljästyksestä. Kreivitär juoksi makuukamariin ja heittäytyi vuoteelle, muka varmimpaan turvapaikkaan. Kreivi juoksi pitkin harppauksin Veeran huoneeseen ja otti sylinsä täyteen kirjoja ja papereita, sikin sokin, mitä käteen tuli, sekä heitti ne korkeimman omakätisesti takkauuniin, jota onnettomuudeksi juuri lämmitettiin. Kaikki palvelusväki pakeni myös oikealle ja vasemmalle.
Kuitenkin tuli pian näkyviin, että hälytys oli ollut väärä. Siellä oli kulkenut vain joku tullivirkamies ohitse, mutta kauvan viipyi, ennen kuin he voivat toipua kestetystä kauhusta.
Mitä Veeraan tulee, niin oli häntä kohdannut isku niin odottamaton ja musertava, että hän tunsi aluksi ikään kuin halpausta voimatta yhdellä kertaa käsittää onnettomuutensa koko laajuutta. Että he veisivät Vasiltseffin häneltä pois ainaiseksi — tämä ajatus oli niin kauhistavan käsittämätön, ettei hän voinut sitä saada oikein tajuntaansa. Mitä oli hänestä tuleva Vasiltseffin matkustettua pois, sitä ei hän uskaltanut ajatella. Tämä "jälestäpäin" oli hänestä kuin musta, pohjaton kuilu, johon hän ei voinut katsahtaa pyörtymättä. Tällä silmänräpäyksellä oli hänen suurin levottomuutensa, hänen tuskallisin pelkonsa ainoastaan siinä, että Vasiltseff matkustaisi sanomatta hänelle jäähyväisiä. Kunhan hän saisi nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain tunniksi, minuutiksi — käyköön sitten kuinka hyvänsä! Välistä tuntui hänestä siltäkin, kuin kaikki tulisi hyväksi jälleen, jos hän vain saisi nähdä hänet.
Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa ja halunsa olivat keskittyneet yhteen ainoaan intohimoiseen ikävöimiseen — saada tavata häntä. Mutta eipä ollut helppoa saada yhtymystä aikaan. Vasiltseffia pidettiin luonnollisesti kuin vankia omassa talossaan nämä kolme päivää ankaran valvonnan alaisena. Ja Veera oli samoin herkeämättömän tarkastuksen alaisena; kaikki varoivat, että hän hairahtuisi tekemään jotakin epätoivoista, ja hän pantiin sen vuoksi jonkinlaiseen kotiarestiin. Päivisin eivät äiti ja sisaret eronneet hänestä askeltakaan, ja öisin oli Anisjan määrä pitää häntä silmällä.
Kaksi päivää oli jo kulunut, ja vaikka Veera olisi kuinka ponnistanut aivojaan, ei hänen ollut onnistunut keksiä mitään keinoa hiipiäkseen kotoa pois salaa. Hän ei voinut saada edes mitään tietoja Vasiltseffistä, sillä palvelusväki oli saanut ankaran käskyn, ettei päästäisi sisään kissaakaan naapuritalosta.
Vasiltseffillä oli nyt ainoastaan yksi yö jälellä kotona vietettäväksi; aikaisin seuraavana aamuna piti hänen lähteä matkaan kaukaiseen määräpaikkaansa.
Veeran mieleen ei koskaan juolahtanut mennä isänsä luokse taivuttaakseen häntä rukouksilla ja kyyneleillä muuttamaan päätöksensä ja sallimaan hänen sanoa jäähyväiset vanhalle ystävälleen. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli aina ollut kylmä ja muodollinen, eikä koskaan minkään luottamuksen taikka avomielisyyden elähyttämä. Hän tiesi kokemuksesta, että vaikka isä yleensä huolettomasti jättikin lapsilleen jokseenkin suuren vapauden eikä sekaantunut heidän sisäisen elämänsä yksityiskohtiin, niin osoitti hän toisaalta kovuutta ja myöntymättömyyttä, niin usein kuin heidän toiveensa sattuivat suoraan ristiriitaan hänen omiensa kanssa. Silloin ei saatu kyyneleillä eikä rukouksilla mitään aikaan. Hän piti kaikkia heidän muistutuksiaan ja vastalauseitaan pelkkänä lapsellisuutena kiinnittämättä niihin vähintäkään huomiota.
Muutoin, vaikka vanhemmat todella olisivat myöntäneet hänelle luvan päästä viimeiselle tervehdykselle Vasiltseffin luokse, tiesi hän liiankin hyvin, että se oli tapahtuva ainoastaan niin monilla ehdoilla ja edellytyksillä, että kaikki ilo siitä olisi mennyt hukkaan.
Onneksi löytyi talossa muuan vanha palvelijatar, joka aina oli osoittanut Veeralle suurta uskollisuutta, häneen turvautui nyt Veera suuressa hädässään. Hän heittäytyi polvilleen muijaparan eteen huutaen ottavansa hengen itsestään, ellei hän saisi nähdä ystäväänsä Vasiltseffiä, vaikkapa vaan muutamiksi silmänräpäyksiksikin, ennenkun tämä matkusti. Vanha palvelijatar oli todella hänkin sen päättömän kauhistuksen vallassa, joka oli saanut koko talon haltuunsa, ja jonka vuoksi kaikki yhteys Vasiltseffin kanssa näytti hirmuiselta ja uhkaavalta vaaralta, eikä häntä pitkään aikaan liikuttanutkaan nuoren neitinsä rukoukset ja kyyneleet, mutta lopuksi sai hänen hyvä sydämensä voiton. Eihän hän toki voinut sallia rakkaan lapsiraukan virua tuolla tavoin hänen, köyhän, yksinkertaisen palveliattaren jalkain edessä! Hänen mielensä siis heltyi ja hän lupasi, niin pian kuin yö olisi tullut ja kaikki talossa nukkuisivat, lainata hänelle vaatteensa ja avata keittiöportin hänelle.