Oli pimeä yö, kun Veera palvelijattaren vaatteissa hiipi talosta. Viime päivinä oli ilma tullut jälleen kylmemmäksi, ja vaikka auringon säteet paahtoivat kuumina päivillä, niin oli öillä hiukan hallaa. Pienet vesilammikot pitkin tietä olivat ohuen jääkuoren peittämiä, joka ratisi Veeran jalkain alla. Väristys, puoleksi hermostuneisuudesta, puoleksi kylmästä, puistatti hänen olkapäitään kuluneen shaalin alla. Oli ensikertaa hänen elämässään, kun hän oli yksin yöllä ulkona isolla maantiellä. Nyt pimeässä näyttivät kaikki esineet tutussa ympäristössä niin muuttuneilta ja eriskummallisilta, että hänen oli vaikea niitä tuntea, Häntä ei kuitenkaan ahdistanut mikään pelko eikä muukaan mielenliikutus, eipä edes suru Vasiltseffin pikaisen matkan johdosta. Keveä huumaus, joka ei ollut ollenkaan vastenmielinen, kietoi kaikki hänen ajatuksensa kuin sumuun. Hänen jäsenensä tuntuivat niin ihmeen keveiltä ja joustavilta, ja ainoastaan sellainen outo tunne oli hänen tajunnassaan selvänä, että hän oli täydellisesti vapautunut itsestään.
Veera kulki kuin unissaan, ja hän heräsi horroksesta vasta seisoessaan Vasiltseffin portin edustalla. Siellä oli pimeätä ja äänetöntä. Vain yhdessä ainoassa akkunassa näkyi heikko valoviiru alasvedetyn kaihtimen alta. Hän koputti keveästi ja varovaisesti. Ei kukaan vastannut, vaan hänen täytyi kolkuttaa vielä sekä yhden että kaksi kertaa. Kaksi koiraa oli tullut kolkutusta kohden ja haukkui häntä raivoisasti. Vihdoin kuului askeleita; uninen santarmi joka oli pistänyt paljaat jalkansa kenkiin ja heittänyt univormutakkinsa huolimattomasti olkapäilleen, tuli lyhty kädessä paikalle ja avasi hänelle.
"Mitä nyt, kaunis lapseni? Mitä täältä tähän aikaan haetaan?" kysyi hän aivan kummastuneena.
"Minä tahtoisin tavata herraa", vastasi Veera vapisevalla äänellä tuntematta kuitenkaan mitään sanottavaa hämminkiä.
Santarmi, joka nähtävästi piti häntä jonakuna kamarineitinä, rupesi vallan tyyneesti tähystelemään häntä pitäen lyhtynsä niin, että valo sattui suoraan Veeran kasvoihin. Santarmin kasvot kirkastuivat kirkastumistaan.
"Kuulkaapas, kaunokaiseni, täällä näytään oltavan tottuneita kulkemaan pimeässä", sanoi hän leikillisesti. "Mutta tänään on sentään vähän vaikeata herraa tavata, näetkös", lisäsi hän äänellä, joka oli äkkiä tullut ankaraksi.
Kaikista näistä sanoista käsitti Veera ainoastaan sen, ettei häntä tahdottu laskea Vasiltseffin luokse, ja väristen vilusta uuden kauhun tunteen valtaamana oli hänen mielessään vaan se ajatus, että hänen nyt, kun hän jo luuli olevansa tarkoituksensa perillä, olisi pakko palata tyhjin toimin takaisin.
"Jumalan tähden minä vannotan teitä, päästäkää minä hänen luokseen!" huudahti hän niin rukoilevalla ja epätoivoisella äänen painolla, että santarmi, joka luonnostaan oli heikko kaunista sukupuolta kohtaan, salli mielensä heltyä.
"No noh, älä sitä nyt noin pahaksesi pane, simasuuni", vastasi santarmi aivan isällisesti. "Minä koitan katsoa, mitä voisin tehdä auttaakseni sinua — puhun everstille."
Hän päästi tulemaan etehiseen ja meni kysymään neuvoa upseerilta, joka jo oli paneutunut nukkumaan mutta nyt herännyt kolinasta.