Sama omituinen huumaus kuin äsken oli jälleen vallannut Veeran. Närkästymättä taikka tuntematta itseään loukatuksi kuuli hän santarmin ilmoittavan upseerille, että Vasiltseffin rakastajatar oli tullut sanomaan hänelle jäähyväisiä. Hän kuuli upseerin nauraen lausuvan karkeasanaisen pilan hänestä ja kysyvän, oliko immyt edes kaunis. Kaiken tämän kuuli Veera, mutta raa'at sanat eivät häneen vähääkään vaikuttaneet.
"Äh, päästä hänet sisään! Eihän tule sentään olla kovin liiaksi epäinhimillinen. Anna hänen huvitella itseään hiukkasen viimeisenä yönään", sanoi upseeri vihdoin.
Santarmi avasi oven sisempiin huoneisiin hänelle, ja yhdellä hyppäyksellä syöksähti Veera heti sinne. "Onpas sillä julman kiire", huusi santarmi pilkaten hänen jälkeensä. "Mutta kuules, kaunokaiseni, älä unohda sitä ystävän palvelusta, jonka olen tehnyt sinulle! Minä vaadin tulla muistiin pannuksi toiseksi kerraksi, kun sinun armaasi on lähtenyt", lisäsi hän nauraa hohottaen.
Mutta Veera ei kuullut mitään; hän kiiti nopeasti parin huoneen läpi, jotka erottivat hänet suljetusta ovesta, jonka raosta kapea valon säde tunkeutui ulos.
Vasiltseff oleskeli huoneessa, jota hän käytti samalla kertaa makuukamarina ja työhuoneena. Kun Veera avasi oven, istui hän vielä myöhäisestä tunnista huolimatta täysissä vaatteissaan kirjoituspöytänsä ääressä järjestellen kirjojaan ja papereitaan.
Tässä suuressa huoneessa oli nykyisin tyhjyyden ja synkkyyden leima, jommoinen tavallisesti on muuton seuralainen. Kapealla rautavuoteella oli kasoittain liinavaatetta ja kirjoitettuja vihkosia. Paperilappuja ja irtonaisia lehtiä oli sikin sokin kaikkialla lattialla. Pari suurta puukirstua oli aivan täyteen pakattuna kirjoja ja kirjoitettuja paperiarkkeja. Sitä vastoin seisoivat kirjahyllyt, jotka peittivät kaikki seinät huoneessa, tyhjinä ja riistettyinä kuten alastomat luurangot. Puoliksi täytetty matkalaukku, josta vähän liinavaatteita ja muutama pari saappaita pistäytyi esiin, oli keskellä lattiaa.
Kun Veera avasi oven, valtasi hänet, ensikerran tänä yönä kotoa lähdettyään, niin voimakas mielenliikutus, että hän luuli sydämensä seisahtuneen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, voimatta ottaa askeltakaan taikka saamatta ääntä aikaan.
Vasiltseff, joka istui nojautuneena kirjoituspöytänsä yli selkä häntä kohden, oli niin syventynyt tehtäväänsä, ettei hän kuullut keveätä narahdusta ovea avattaessa. Mutta kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki äkisti korkeavartaloisen, kalpean olennon tuolla kynnyksellä, ei hänen kasvoissaan ilmennyt mitään kummastusta, vaan ainoastaan kuohahtavaa iloa, kuin olisi hän odottanut Veeraa ja ollut varma hänen tulemisestaan. Hän riensi häntä kohden ja tarttui hänen käsiinsä, ja muutaman silmänräpäyksen seisoivat he siten vastakkain voimatta mielenliikutukseltaan saada sanotuksi yhtäkään sanaa. Vihdoin tunkeutui puoleksi tukahutettu kirahdus Veeran kokoon pusertuneesta kurkusta ja nyyhkytyksestä pakahtumaisillaan heittäytyi hän Vasiltseffin syliin.
Samassa kuului hiipiviä askeleita etumaisesta huoneesta. Siellä oli luultavasti santarmeja, jotka varovaisuudesta ja ehkä myöskin jonkunlaisesta uteliaisuudesta tulivat ovelle kuuntelemaan ja ottamaan selvää, mitä heidän vangillaan oli tekeillä.
Vihastuneen inhon aikaansaama kouristus väänteli Vasiltseffin kalpeita kasvoja.